Ovatko tietosi oikeasti siellä missä luulet niiden olevan?

Erilaisten sovellusten käyttäminen jättää meistä runsaasti jälkiä eri järjestelmiin ja siten myös esimerkiksi palvelimiin ympäri maailmaa. Yllättävää on se, että tuoreen tutkimuksen mukaan merkittävä osa erilaisten mobiilisovellusten keräämästä datasta, mukaan lukien henkilötiedoista, päätyy melko hallitsemattomasti minne sattuu.

Ranskan tietosuojaviranomaisen (CNIL) tutkimusyksikkö LINC tutki Android-mobiilisovellusten tietojen käyttöä ja erityisesti sitä, mihin tiedot leviävät. Tutkimuksessa syvennyttiin 400 ETA-alueella suosittuun Android-sovellukseen ja niiden keräämään tietoon.

Tutkimus kokonaisuudessaan kattoi 2000 erilaista sovellusta. Tutkimus tehtiin ohjelmistolla, joka pyrki analysoimaan, minne kaikkialle tietoja päätyy. Tutkimus on tehty ennen Safe Harbor-päätöstä ja osa sovelluksista on käyttänytkin Safe Harboria tietojen siirron oikeutuksena. Tutkijat tutkivat myös iOS-laitteiden taustajärjestelmiä ja päättelivät että vastaavanlaisia tuloksia olisi todennäköisesti saatavissa myös Apple-laitteiden tietojen siirrosta.

Yhdysvallat pääosassa

Tutkimuksessa havaittiin, että kaksi kolmasosaa sovellusten käyttämistä palvelimista sijaitsi Yhdysvalloissa. Suurin osa sovelluksista ei kysynyt käyttäjältä suostumusta siirrolle Yhdysvaltoihin ainakaan selkeästi. Tämän lisäksi neljäsosa palvelimista sijaitsi ns. “kolmansissa maissa” eli maissa joissa EU:n komission mielestä ei ole riittävä tietosuojan taso. Tutkimuksessa tunnistettiin sovellusten lähettävän tietoa ainakin Kiinaan, Hong Kongiin ja Venäjälle. Kuvaavaa on myös se, että ainoastaan yksi prosentti sovelluksista välitti tietoa ainoastaan ETA:n sisällä.

Mikäli sovellusten tarjoajilla ei ole riittäviä sopimuksia tai muita sitoumuksia Euroopan Talousalueen ulkopuolella sijaitsevalta vastaanottajalta, kysymys voi olla laittomasta tietojen siirrosta. Vaikuttaisi myös siltä, että vain 53 sovellusta tukeutui jo kuopattuun Safe Harboriin eli merkittävä osa siirroista tapahtui joko muilla keinoin tai ilman mitään turvakeinoja. Tutkijat toteavatkin yksikantaan, että heidän mielestään ainakin 9,5 prosenttia sovelluksista rikkoo tietosuojadirektiivin 25 artiklan mukaista tietojen siirtokieltoa. Siirtokiellolla tarkoitetaan siis sitä, että henkilötietoja ei saa siirtää ETA-alueen ulkopuolelle mikäli rekisterinpitäjä ei ole varmistunut riittävästä tietosuojan tasota eli esimerkiksi käyttänyt EU:n mallisopimusta tai Privacy Shieldiä. Toinen vaihtoehto on kysyä käyttäjältä suostumus tietojen siirtoon.

Vielä hälyyttävämpää oli kuitenkin se, että yli puolella tutkituista sovelluksista ei ollut tarjolla riittäviä tietoja tietosuojan osalta. Sovelluksissa ei ollut esimerkiksi riittävää ns. “privacy policya” eli tietosuojaselostetta. Eli käyttäjät eivät todennäköisesti tiedä tai ainakaan ymmärrä että heidän tietojansa voi päätyä ympäri maailmaa.

Olisikin mielenkiintoista tutkia, miten tärkeänä käyttäjät pitävät sitä, että heillä ei ole mitään tietoja miten heidän tietoja käsitellään ja siirretään maiden rajojen yli. Vaikuttaisi, että sovellusten suosio kuitenkin osoittaa sen, että käyttäjiä ei tämä asia näytä kiinnostavan, vaikka viimeaikaisten tutkimusten mukaan asia on toisin.

Halpa ja tehokas syö lainmukaisuuden

Tutkimus on hyvä osoitus siitä, millaisen haasteen kanssa tietosuojan osalta nykymaailmassa eletään. Henkilötiedot leviävät hyvin laajalle, koska kehittäjät pyrkivät hyödyntämään olemassa olevaa infrastruktuuria mahdollisimman tehokkaasti.

Esimerkiksi Amazonin, Googlen ja Microsoftin tarjoamat virtuaaliset palvelinratkaisut ovat hinnaltaan niin halpoja ja suorituskyvyltään niin tehokkaita, että lähes kaikki aloittelevat sovellusten kehittäjät käyttävät jotakin näistä jossakin osassa palveluaan. Ongelma näissä palveluissa on vain, että monet palveluista pyrkivät mahdollisimman tehokkaaseen tilankäyttöön ja saatavuuteen tarkoittaen käytännössä sitä, että tiedot levitetään ympäri maailmaa.

Monesti palvelun ostajalla ei ole edes mahdollisuutta vaatia, että tieto säilytetään jossain tietyssä maassa tai tietyssä palvelinsalissa. Syy tähän on selvä: kun palveluntarjoaja saa itse päättää miten tilaa käytetään tehokkaasti, hinta pysyy alhaalla.

Tässä on myös keskeisin kysymys tietosuojan kannalta, johon sovelluskehittäjät joutuvat jatkossa vastaamaan: miten varmistan, että informoin ja suojaan käyttäjää riittävän hyvin samalla kun pyrin tekemään tuotteen mahdollisimman halvaksi, ellei jopa ilmaiseksi? Yllämainitun tutkimuksen perusteella on selvää, että monet suositutkin sovellukset joutuvat jatkossa muuttamaan käytäntöjään rajusti jotta ne vastaisivat tietosuoja-asetuksen vaatimuksiin.

En haluaisi uskoa, että kysymys on täysin tahallisesta virheestä vaan enemmänkin tietämättömyydestä: kaikki kehittäjät eivät ehkä ymmärrä tietojen siirron merkitystä. Pikemminkin on varmaan niin, että vahvasti luotetaan siihen, että kun alla on luotettu tekijä kuten Amazon, homma on kunnossa. Tietosuoja-asetus ei kuitenkaan toimi näin, vaan vastuu on rekisterinpitäjällä eli näissä tilanteissa sovelluksen tarjoajalla.

 

Hukassa tietosuoja-asetuksen kanssa? Aloita tutustuminen näistä ilmaisista lähteistä.

Kolme myyttiä uudesta hankintalaista

Uusi hankintalaki astui voimaan vuoden alusta suurin lupauksin: pk-yritysten asema paranee! Ei enää jättihankintoja! Ei enää järkyttävää hintakilpailua pienyrittäjien selkänahasta! Nyt kaikki ostamaan suomalaista ruokaa ja työtä!

Hankintalain viimeisimmät uudistukset olivat osittain merkittäviä, osittain pieniä. Pienen tuumailun ja haastateltuani muutamia hankintojen superosaajia olen kallistumassa sellaiseen ajatukseen, että monilta osin toisin kävi. Mielenkiintoisena havaintona JIT-miehen salaisessa hankintaremmissä on ollut se, että kaksi suurinta ja mainostetuinta muutosta, eivät itse asiassa muuttaneet juuri yhtään mitään.

Hankintalaki joutui tahmeahkon valmistelun kohteeksi, suurimmaksi syyksi ilmeisesti taustalla käytyjen poliittisten vääntöjen vuoksi. Merkittävä muutos tuli mielestäni siihen, miten sidosyksikköhankintoja tehtiin. Siitä joskus myöhemmin. Mutta mielestäni muutama myytti on syytä murtaa.

Myytti numero 1: hankinnat on pakko jakaa osiin

BUSTED! Hankintalain 75 §:n mukaisesti:

Hankintayksikkö voi tehdä hankintasopimuksen erillisinä osina ja määritellä kyseisten osien koon ja kohteen. Jos hankintayksikkö ei jaa hankintasopimusta osiin, sen on esitettävä jakamatta jättämisen syyt hankinta-asiakirjoissa, hankintapäätöksessä tai hankintamenettelyä koskevassa erillisessä kertomuksessa.

No mitä tämä sitten tarkoittaa? Kiinnitin itse huomioita erityisesti siihen, että laissa ei itse asiassa suuresti pakoteta jakamaan hankintoja osiin. Hankintayksiköllä ei itse asiassa ole velvollisuutta jakaa hankintaa osiin vaan ainoastaan velvollisuus perustella se miksi hankintaa ei jaeta osiin. Tämä on olennainen ero siihen, miten asiaa on ehkä alun perin mainostettu: hankintoja pakotetaan jakamaan pk-sektorin hyväksi. Tärkeää on huomata, että hankinnan jakamatta jättäminen ei ole hankintalain 146 §:n mukaisesti valitusperuste. Eli kukaan ei voi valittaa markkinaoikeuteen siitä, että hankinta jätettiin jakamatta.

Mielenkiintoinen kysymys on kuitenkin se, voisiko hankinnasta valittaa silloin, kun hankintaa ei jaeta osiin ja sitä ei perustella mitenkään. Eli ilmeisesti tarjoajakandidaatti voisi valittaa siinä tilanteessa jakamatta jättämisen perustelemattomuudesta (huh! kapulakieltä!!!). No, tämä asiahan helposti ohitetaan sillä tavalla, että hankintailmoitukseen/tarjouspyyntöön otetaan lakoninen maininta tyyliin “hankintayksikkö on harkinnut asiaa ja katsonut että hankintaa ei voida jakaa osiin koska maailma on pyöreä”.

Myytti nro 2: Halvinta hintaa ei saa enää käyttää?

BUSTED! Toinen selkeä myytti on liittynyt siihen, että “halvinta hintaa” ei voisi enää huomioida hankinnan päätöksentekokriteerinä. Moni osapuoli onkin ehtinyt julistamaan, että “puhdas hintakilpailu on kuollut”. Kuitenkin hankintalain 93 §:n mukaan:

Tarjouksista on valittava kokonaistaloudellisesti edullisin tarjous. Kokonaistaloudellisesti edullisin on tarjous, joka on hankintayksikön kannalta hinnaltaan halvin, kustannuksiltaan edullisin tai hinta-laatusuhteeltaan paras. Jos hankintayksikkö käyttää muissa kuin tavarahankinnoissa kokonaistaloudellisen edullisuuden perusteena ainoastaan halvinta hintaa, sen on esitettävä tätä koskevat perustelut hankinta-asiakirjoissa, hankintapäätöksessä taikka hankintamenettelyä koskevassa erillisessä kertomuksessa.

Kuten hankintojen pilkkomisen osalta, tässäkään kohdin hankintalaki ei täsmällisesti kiellä käyttämästä halvinta hintaa valintakriteerinä. Laki vain velvoittaa hankintayksikköä perustelemaan tilanteet, joissa valintaperusteena käytetään halvinta hintaa. Tästäkään ei voida valittaa markkinaoikeuteen. Samaten hankintailmoitukseen/tarjouspyyntöön voidaan ottaa toteamus siitä, että asiaa on harkittu ja on päädytty siihen, että halvinta hintaa käytetään.

Eli halvinta hintaa voi edelleen käyttää. Ja todennäköisesti lain vaatimukset täyttyvät erittäin lakonisellakin perustelulla, koska hinnan käyttämisestä ei voi valittaa markkinaoikeuteen.

Myytti nro 3: kansallisen kynnysarvon nostaminen suosii pienyrityksiä

BUSTED/TOTTA Kansallinen kynnysarvo nostettiin 60000 euroon ja samalla uskottiin, että monen yrityksen ja hankintayksikön työ helpottuu kun ei tarvitse tehdä niitä tarjouspyyntöasiakirjoja vaan voi ostaa suoraan paikalliselta yrittäjältä.

Kunhan vain hinta on sitten alle sen 60000 euroa (vink vink)

Hintakikkailuahan on harrastettu maailman sivu, esimerkkiä näytti hiljattain maamme ministerötkin liikenneverkoselvityksen hankinnoissa.

Myönnetään, 30.000 euron raja oli todennäköisesti liian alhainen, kilpailuttamisen kustannukset saattoivat olla joskus yli kymmenen prosenttia koko hankinnan arvosta. Eikä varmaankaan ole olemassa taianomaista lukua, jolloin hyödyllisyys ja tehokkuus kohtaavat. Jokainen kansallinen kynnysarvo on tähän saakkakin vedetty ainakin osittain “hatusta” jotta politiikot saataisiin tyytyväisiksi.

Muistan “ainoan oikean” hankintalain voimaantulon ajalta (eli kymmenen vuoden takaa, kynnysarvo säädettiin tuolloin 15.000 euroon) tarinan, joka kiteytti minulle miksi hankintalakia tarvitaan. Suomen yrittäjien edustaja totesi tuolloin, että aiemmin oman kuntansa seuraavan talven lumenhoitourakat sai itselleen kun muisti oikeaan aikaan viedä rakennusvirastoon viiden kympin viskipullon. Kunnes joku ulkopaikkakuntalainen keksi viedä kuudenkympin pullon (hinnat muutettu euroiksi). Sitten se kilpailuttaminen alkoikin tuntua hyvältä vaihtoehdolta.

On selvää, että kynnysarvon nosto on vienyt pimentoon selviä mahdollisuuksia monelta yritykseltä. Jos jokin hankintayksikkö tekee esimerkiksi viisi kappaletta alle kynnysarvon alittavaa hankintaa vaikkapa vuoden aikana, kysymys on 300.000 eurosta. Rakennusurakoissa päästään miljoonaan myös varsin nopeasti. Kysymys on siis isosta rahasta: 60.000 euroa on iso raha monella alalla, monen yrittäjän koko liikevaihto jopa!

Kynnysarvot eivät koskaan ole tehty “alarajaksi” tai “ylärajaksi”. Mielestäni hankintalain tarkoituksena ei ole ikinä ollut säätää millintarkasti, milloin hankintoja kilpailutetaan ja milloin ei. Olen aina mieltänyt kynnysarvon numeroksi, jonka tarkoituksena on osoittaa suuntaa sille, milloin pitää kilpailuttaa. Eli tärkeämpää on ymmärtää kilpailuttamisen hyödyt eikä mekaanisesti soveltaa kynnysarvoja.

Kymmenen asiaa, jotka hollantilaiset tekevät paremmin

Nyt kun vaihdoin työpaikkaa ja siirryin takaisin kauniiseen kotimaahani Suomeen, on aika muistella ja täysin puolueellisesti vertailla Suomea ja Alankomaita eli Hollantia. Aloitetaan siitä, mitä hollantilaiset tekevät meitä paremmin:

  1. Pyörä: Sori vaan, Pekka Sauri, mutta Helsinginkin pyöräjärjestelyt ovat naurettavaa pelleilyä hollantilaisen peruskylän rinnalla. En edes tiedä mistä aloittaisin, joten aloitetaan vaikka tästä videosta:

2.Infrastruktuuri: Kriisien edessä hollantilaiset eivät jää voivottelemaan vaan ottavat lainaa kuin hullut ja ryhtyvät rakentamaan moottoriteitä, pyöräteitä, rautateitä ja kanaaleja patojen yms rakentamisesta puhumattakaan. Tällä hetkellä Alankomaat on yksi eniten velkaantuneista EU-maista, velkaa on eri arvioiden mukaan noin 400 miljardia euroa. Suuri osa tästä velasta on tungettu maan infrastruktuuriin ja se kyllä näkyy. Hollannissa on käsittämättömän hyvät autotiet, rautatieyhteyksistä tai kevyestä liikenteestä puhumattakaan. Tämän lisäksi vieläkin on käynnissä jättihankkeita moottoriteiden leventämiseksi, siltojen siirtämiseksi ja korjaamiseksi ja kokonaisten uusien kanaalien rakentamiseksi. Maan infrastruktuuri on mahtavassa kunnossa. Nyt tietenkin voidaan sanoa, että Hollannissa ei ole samoja haasteita infrarakentamisessa kuin Suomessa, koska talvi. Mutta hollantilaisilla on vielä suurempi ongelma: vesi. Maa on rakennetty hyllyvän suon päälle joka on suureksi osaksi meren pinnan alapuolella ja sen vuoksi esimerkiksi perinteiset tierakenteet eivät ole mahdollisia. Tästäkin huolimatta väylät ovat paremmassa kunnossa kuin naapurimaissa Saksassa ja Belgiassa.

3. Itsetunto: Jo lapsesta asti, erityisesti koulussa hollantilaisille opetetaan, että heidän mielipiteensä on tärkeä ja että heillä on oikeus sanoa se julki. Suoruutta arvostetaan. Hollantilaiset ovat suomalaisen silmissä “liian itsevarmoja” ja “koppavia”. Tyypillistä hollantilaista on esimerkiksi väittää, että puhuu jotain kieltä kun osaa tilata sillä kielellä kaljan. Mutta on kyllä ollut ihme palata tänne suomalaisten sekaan, jossa kaikki vähättelevät itseään, suuresta johtajasta lähtien. On aivan kuin olisimme jossain kollektiivisessä hurmostilassa, jossa itsensä vähättelystä saisi ylimääräisiä pisteitä. Näinhän asia ei ole: suomalaiset ovat vatsin taitavia monessa asiassa. On ollut todella kummallista huomata, että emme vain yhtään osaa kertoa tästä.

4. Kaupanteko: Hollantilaiset ovat olleet kauppamiehiä aikojen alusta asti. Paras todiste tästä on Alankomaiden kulta-aika joka nosti pienen pienen maan Euroopan laidalla vallan keskiöön. Hollantilaiset olivat ainoita, jotka saivat käydä kauppaa maailmasta eristäytyneen Japanin kanssa, koska halusivat vain käydä kauppaa eikä esimerkiksi paasata kristinuskosta. Hollantilaisilla ei oikein ole vaihtoehtoakaan, he ovat varsin pieni maa suuressa Euroopassa ja ainoa vaihtoehto on levittäytyä joka puolelle ja toimia kansainvälisesti.

5. Monimuotoisuus

IMG_1151Hollantilaisten erityispiirre on se, että he ovat olleet jo hyvin pitkään erityisen hyväksyväisiä monimuotoisuutta kohtaan. Legendan mukaan Amsterdamissa on enemmän kansallisuuksia kuin New Yorkissa ja maata voi hyvällä syyllä sanoa kansojen sulatusuuniksi. Amsterdam oli ensimmäisiä paikkoja ensimmäisten juutalaisvainojen aikaan jossa juutalaiset saivat harjoittaa uskontoaan ja kauppaa vapaasti. Juutalaisten keskuudessa Amsterdam sen vuoksi edelleen tunnetaan nimellä “Mokum”, joka tarkoittaa “paikkaa” tai “turvasatamaa”. Monimuotoisuus ei ole ollut hollantilaisille mikään vaihtoehto, vaan välttämättömyys. Jo hyvissä ajoin he ovat tajunneet, että kaupallisista syistä on tärkeätä tuntea eri kulttuureja ja tehdä kauppaa heidän kanssaan. Hollantilaisille on myös tärkeätä sinä pienenä maana Euroopan laidalla, että he saavat parhaat mahdolliset kyvyt käyttöönsä ja heille on myös alusta asti ollut selvää, että parhaita kykyjä on hankittava myös maan ulkopuolelta muun muassa verohelpotuksin.

6. Verotus: Hollannisssa yritysten verotus on Irlannin ohella Euroopan kevyintä. Tämän vuoksi monet kansainväliset yritykset perustavat pääkonttoreitaan sinne. Aiheesta on paljon tutkimuksia puolesta ja vastaan eikä ole ehkä täysin selvää, onko vaikutus kansantuotteeseen positiivinen. Hollantilaisessa mallissa verotus on enemmän henkilöverotusta: tuloverotus on hiukan Suomea korkeammalla tasolla. Ajatuksena lienee että yrityksiä ei veroteta jotta ne voivat luoda työpaikkoja ja työntekijät pitävät veroillaan yhteiskunnan pyörimässä. Brexitin myötä todennäköisesti tämä malli tulee olemaan täysi lottovoitto Hollannille, kun kansainväliset yritykset siirtävät pääkonttoreitaan Lontoosta Amsterdamiin ja muihin kaupunkeihin maahan, jossa on loistava infrastruktuuri ja kaikki puhuvat englantia. Hollantilaiset käyvät kovaa kauppaa tästä parhaillaan.

7. Terveydenhuolto: Hollannissa ei varsinaisesti ole “julkista” terveydenhuoltoa, vaan jokaisella kansalaisella on oltava lakisääteinen sairasvakuutus. Aikuiselta tämä maksu on noin 200 euroa kuukaudessa, pienituloisilla vähemmän ja kaikkein köyhimmät ja lapset saavat palvelut ilmaiseksi. Jokainen saa valita itse oman “kotilääkärin”, jonka luokse mennään kaikkien vaivojen kera. Lääkäriin pääsee siis todella nopeasti, yleensä viimeistään kahden päivän sisällä. Lisäksi erikoissairaanhoito on todella tehokasta: tavanomaiseenkin rutiinileikkaukseen pääsee muutamassa kuukaudessa, vaikka ei olisikaan mitään suurta kiirettä. Sain kokea tämän itsekin: kävin tyräleikkauksessa kaksi kuukautta toteamisesta. Koska sairaalat ovat hyvin erikoistuneita, toiminta on hyvin tehokasta: minut leikanneessa sairaalassa tehtiin 27 samanlaista leikkausta päivässä!

img_2484
Kalleellaan olevan kuution muotoisia taloja. Koska – miksei?

8. Kokeilunhalu: Siinä missä suomalainen miettii ja pohtii parasta vaihtoehtoa, hollantilainen on jo näpräämässä yhden tai kahden vaihtoehdon kanssa. Hollantilaiset ovat hulluna kaikkeen uuteen ja varsin avoimin mielin lähtevät kokeilemaan kaikkea niin yhteiskunnallisissa asioissa kuin tekniikassakin. Hollantilaiset ovat kuin pieniä lapsia: kaikkea uutta ja kivaa pitää kokeilla. Heillä on koko ajan vahva “lets just do it” -asenne päällä. Ideoita riittää: mitäpä jos vaikka rakennettaisiin aurinkopaneeleja moottoripyöräradan parkkipaikalle? Tämä tarkoittaa toisaalta myös sitä, että monessa asiassa (teknologia, sosiaaliturva, kaavoitus…) “poukkoillaan” uusimpien trendien perässä ja varsinaista “pitkää linjaa” ei ole.

9.Positiivisuus: Hollantilaisten perustoteamus on “komt goed”, jonka voisi suomentaa ehkä jotenkin “kyllä se siitä”. Mutta sekään suomennus ei ole oikein. Ajatus on tavallaan kaksijakoinen, toisaalta “kyllä se siitä” Toisaalta se tarkoittaa likimain että ajatellaan että tämä kyllä paranee vielä kunhan tätä vielä työstetään. Eli aloittamisen kynnys on matalalla, ensimmäisestä raakaversiosta tulee aikanaan hyvä (“komt goed”) eli eiköhän siitäkin pystytään hiomaan hyväkin lopputuotos.

10. Sosiaalisuus: Hollantilaiset ovat käsittämättömän sosiaalisia! Tämä luo joka paikkaan mukavan tunnelman. Esimerkiksi vaikkapa kadulle. Yksi Suomeen paluun tyrmäävimpiä kokemuksia on ollut suomalaisten käsittämätön sosiaalisuuden puute. Täällä kukaan ei uskalla katsoa toisia silmiin eikä varsinkaan hymyillä. Tätä kyllä kaipaan hollannista. Kuka tahansa – kuningas tai pultsari – saattaa jutustella sinulle sanan tai toisen jos satut yhtä aikaa hissiin tai odotat liikennevaloissa. Kysymys on mukavan ja rennon tunnelman luomisesta joka vaikuttaa kaikkeen kanssakäymiseen.

20160915_121033035_iOS.jpg

+1: Liikennevalot ja autojen käyttäytyminen: Suomalainen liikennekulttuuri on lyönyt kyllä minulla pahasti kasvoille. Autoilijat eivät väistä pyöräilijöitä, lapsia tai muitakaan jalankulkijoijta, koska heillä on ilmeisesti “kiire”. Suomessa autoilijalle annetaan eniten tilaa vaikka hän on tienkäytön kannalta kaikkein hyödyttömin, kallein ja tehottomin käyttäjä. Tämä on ihmeellistä. Hollannissa pyöräilijöitä kunnioitetaan aina. Esimerkiksi kapealla tiellä autot odottavat kiltisti pyöräilijän perässä kunnes pääsevät sopivassa paikassa nätisti ohi. Suurin syy tähän on kulttuuri: jokainen autoilija on myös pyöräilijä ja sen vuoksi tietää, miltä tuntuu, kun autoilijat törttöilevät.

Autosi ei ole enää sinun (ja kohta menetät puhelimesikin)

Tiesitkö, että et todennäköisesti omista tärkeintä osaa autostasi tai puhelimestasi ja että se ehkä voidaan viedä sinulta minä tahansa päivänä?

Omistaminen ei ole enää entisensä. Netflixin, Spotifyn,  Uberin ja muiden nousevien palveluiden myötä ostamme yhä vähemmän fyysisiä esineitä kuin aiemmin siellä missä niitä ostettiin kahmaloittain: muusikkia, elokuvia ja muuta mukavaa.

Tietyllä tapaa tämä on hyvä kehitys, koska maailma ei tarvitse ylimääräistä roskaa ja kertakäyttöhyödykkeiden määrää tulisi aina vähentää.

Mutta ihmeellistä kyllä, tuotteen ostamisen sijaan palvelun ostaminen tarkoittaa, että monet tyypilliset juridiset oikeudet katoavat. Kun hallussasi ei ole enää fyysistä esinettä, et voi enää lainata sitä kaverillesi. Et voi myydä striimaamasi musiikkia edelleen kenellekään.

Sinänsä ihmiset ovat jo ainakin osittain hyväksyneet sen, että palveluja ostaessa luopuu “kappaleen omistamisesta”. Syitä on monia, kuten esimerkiksi se, että palvelua ostaessa “tuotteen” saatavuus on äärimmäisen helppo: se on aina mukana puhelimessasi.

Juristit ovat pitkään puhuneet “omistajuuden katoamisesta” ja hiljattain amerikkalaisen Case Western yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan professori Aaron Perzanowski julistikin vuoden 2017 olevan vuosi jolloin omistajuus “hajosi”. Perzanowski on kirjoittanut yhdessä Jason Schulzin (professori hänkin) kanssa kirjan nimeltä “The end of ownership” jossa käsitellään keskeistä omistajuuden kadottamisen kannalta olevaa teemaa: ohjelmistojen tunkeutumista kaikkiin jokapäiväisiin esineisiin ja ohjelmistojen lisenssiehtojen tuomaa rajoitusta esineiden käyttöön.

Syy hajoamiselle on yksinkertainen: kun ohjelmistot ulottuvat kaikkiin fyysisiin laitteisiin, niiden mukana tulevat lisenssiehdot tekevät täysimääräisestä omistamisesta vaikeaa.

Galaxy Noten alasajo esimakua?

Viime vuonna matkapuhelinvalmistaja Samsung oli suuren kohun kohteena koskien Galaxy Note -älylaitteitaan.  Jotkut Notet  saattoivat syttyä palamaan yllättäen, joskus jopa räjähtäen. Kohun seurauksena Samsung aloitti suuren takaisinkutsukampanjan jotta vaaralliseksi katsottujen laitteiden omistajat palauttaisivat laitteet takaisin Samsungille hyvitystä varten. Minun huomioni osui  koko episodissa  yhteen erikoiseen seikkaan: Samsungilla oli mahdollisuus tehdä laite toimintakelvottomaksi mikäli laitetta ei palautettaisi määräpäivään mennessä. Vaikka tässä tilanteessa kysymys oli turvatoimenpiteestä ja varmasti myös oikeutetusta sellaisesta, on sinänsä varsin kuumottavaa tietää, että laitteiden valmistajat voivat halutessaan tehdä valmistamansa laitteen toimintakyvyttömäksi eikä sinulla ole siihen mitään sanottavaa.

Muun muassa Googlen omistama älylaitevalmistaja Nest teki näin lopettaessaan Revolv-laitteen myynnin. Nest oli aiemmin ostanut Revolvia valmistaneen yrityksen ja näin pyrki parantamaan oman laitteensa asemaa markkinoilla.

Traktorivalmistaja John Deere taas on sitä mieltä, että sillä on ikuinen määrämisoikeus myymiensä traktoreiden ohjelmistoon, jotka ovat keskeisiä koko laitteen toiminnan kannalta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että John Deeren ostaneet maanviljelijät ovat täysin yrityksen armoilla ja joutuvat muun muassa hankkimaan huoltonsa valmistajalta eivätkä itse pysty tekemään monia korjauksia omiin tuotantolaitteisiinsa. Samoin GM on ilmoittanut, että se katsoo omistavansa valmistamiensa autojen ohjelmiston ja auton ostaneilla asiakkailla on vain oikeus käyttää auton mukana tulevaa ohjelmistoa. Myös tietokoneiden ja älylaitteiden valmistajat, kuten esimerkiksi Apple, pyrkii rajoittamaan korjaajien piiriä vain omiin valtuutettuihin korjaajiin.

Juridisena syynä tälle suunnanmuutokselle on se, että esineen myynnissä kyse on sinänsä varsin yksinkertaisesta asiasta: ostan kappaleen x, kun hinta on maksettu, se on minun. Sen sijaan ohjelmistoa ei perinteisesti myydä kappaleena asiakkaalle vaan asiakkalle annetaan vain oikeus käyttää tätä.  Tällainen käyttö sanellaan lisenssisopimuksessa, joka on usein hyvin pitkä ja koukeroinen. Ne ovat juuri niitä tekstejä, jotka sinäkin klikkasit läpi kun otit uusimman iphonen käyttöön tai kun ensimmäisen kerran käynnistit autosi navigaattorin. Valmistajat pystyvät takuuvarmasti sanomaan, että olet lukenut ja hyväksynyt ehdot, koska olet klikannut “hyväksy”.

Yhdysvalloissa onkin käynnissä parhaillaan ns. “right to repair” -keskustelu eli väittely siitä, tulisiko valmistajien sallia esimerkiksi autonomistajien tehdä korjauksia myös autojen ohjelmistoon? Ongelma ei ole yksinkertainen: jos vahvasti suojatun jarruohjelmiston “warettaminen” sallittaisiin, auton turvallisuus voisi järkkyä ennenäkemättömällä tavalla. Ja pahimmassa tapauksessa kokenutkaan ostaja ei voisi huomata sitä helposti. Toisaalta taas äärimmilleen vietynä ajoneuvojen ohjelmistojen täydellinen suoja tarkottaisi sitä, että valmistaja voisi pakottaa auton korjaamisen vain omissa liikkeissään ja pahimmassa tapauksessa ohjelmiston tuen lopettaminen voisi pakottaa omistajat luopumaan arvottomista ajoneuvoistaan ja hankkimaan uuden tilalle.

Omistajuus uusiksi?

Yhdysvalloissa right to repair on keskusteluna täyttä todellisuutta, mutta Euroopassa muun muassa kilpailulainsäädäntö rajoittaa valmistajien oikeuksia tietyissä suhteissa. Valmistajien, jopa autonvalmistajienkin tulee sallia tietynlainen avoimuus esimerkiksi jälkimarkkinoilla eli ns. “ei-merkkihuolto” tulisi hyväksyä takuun mukaisena huoltona jos huolto täyttää vaaditut kriteerit eli on yhtä hyvää kuin valmistajan omakin huolto. Siitä huolimatta yllämainittuja rajoituksia ei ole vielä tarkasteltu kuluttajatasolla joten todennäköisesti ainakin tällä hetkellä valmistajilla voisi olla mahdollisuus rajoittaa “kotikorjaajien” toimintaa muun muassa lisenssiehdoin.

Euroopassa kehitystä on viety osittain toiseen suuntaan myös EU:n tuomioistuinkäytännössä. Esimerkiksi Usedsoft-ratkaisussa EUTI katsoi että asiakkalla oli oikeus myydä ostamansa lisenssit edelleen, vaikka

Schulz ja Perzanowski esittävät kirjassaan tilanteen korjaamiseksi omistajuuden uudelleenmäärittelyä siten, että käyttäjillä olisi parempi mahdollisuus itse määrätä tuotteistaan olivat ne sitten fyysisiä tai digitaalisia. Professorit olivat tehneet tutkimusta kuluttajakäyttäytymisestä ja havainneet, että kuluttajat ovat valmiita maksamaan ylimääräistä tuotteesta, jossa olisi tällaisia ominaisuuksia eli jonka voisi esimerkiksi lainata ystävälleen.

Tällä hetkellä lisenssiehdot rajoittavat vain korjaamista, mutta voisiko olla, että tulevaisuudessa ehtoihin saneltaisiin paljon hullumpiakin juttuja? Kukaanhan niitä ei lukisi? Niin saattaisitkin yhtäkkiä esimerkiksi luvata autonvalmistajalle, että et kirjoita autosta negatiivisia arvosteluja tai että myyt verkkokaupalle oman sielusi.

 

Asiakastietojen luvaton kopiointi olisi voinut maksaa Kiinteistömaailmalle miljoonia

Muun muassa Ilta-Sanomat ja Yle uutisoivat viime viikolla Kiinteistömaailmassa tapahtuneesta asiakastietojen luvattomasta kopioinnista. Mielestäni yritys hoiti asian ryhdikkäästi ilmoittamalla tästä asiakkailleen sekä tiedottamalla siitä verkkosivuillaan.

Kysymyksessä on ilmeisesti rikostutkinta, jossa yhtiön entinen työntekijä kopioi luvatta ilmeisesti hyötymistarkoituksessa asiakasrekisteristä 3500 Kiinteistömaailman asiakkaan yhteystiedot. Asiasta on tehty rikosilmoitus poliisille.

Asiakastietojen luvaton kopiointi on yritysmaailman “arkipäivää”. Kyseessä ei ole mikään jokapäiväinen asia, mutta ei ole tavattoman harvinaista, että vaikkapa asiakassuhdejohtaja ottaa mukaansa parhaiden asiakkaiden yhteystietoja kilpailijalle siirtyessään. Tällainen toiminta on tietysti jyrkästi kielletty ja jo sellaisenaan helposti jopa työsuhteen purkamisperuste (tosin mitäpä purat kun työntekijä on jo lähtenyt!). Monet yritykset pyrkivät rajoittamaan tätä toimintaa muun muassa salassapitosopimuksin sekä kilpailukielloin. Vakavimmissa tilanteissa yrityksellä voi olla oikeus vaatia vahingonkorvausta aiheutetusta vahingosta rikostutkinnan lisäksi.

Mielenkiintoista kyseisessä uutisessa on tietosuojan kannalta varsinkin se, että yrityksellä on hallussaan tietoa joka monelle hyvin herkkä asia: oma asuminen ja kodin etsintä. Ilta-Sanomien asiakaskommenttien perusteella on itse asiassa yllättävää miten paljon kiinteistövälittäjälläkin meistä on tietoa.

Kiinteistömaailmalle kävi siltä osin asiassa “munkki”, että kyseinen kopiointi tapahtui jo nyt. Ensi vuoden toukokuussa uuden tietosuoja-asetuksen myötä nimittäin kyseessä olisi ollut luvaton tietovuoto, joka pahimmassa tapauksessa olisi voinut johtaa sakkoihin. Tietojen luvaton kopiointi nimittäin myös on tietovuodon (asetuksen tekstissä “tietoturvaloukkaus”) käsitteen piirissä. Jos yrityksellä on esimerkisi hyvin leväperäinen tietoturvapolitiikka, joka mahdollistaisi mittavat tietojen kopioinnin liian helposti, tietosuojaviranomaiset voisivat katsoa tämä olevan selkeä rike. Tilanne voisi olla toinen vaikkapa silloin, kun tiedot olisi vaikkapa salattu niin, että niitä ei voida lukea.

Tietovuodosta tulee myös ilmoittaa 72 tunnin kuluessa viranomaisille. Pahimmassa tapauksessa sakkoa voisi rapsahtaa 10 miljoona tai 2 % vuotuisesta liikevaihdosta. En kuitenkaan usko enkä väitä, että tällainen sakko olisi määrätty nyt uutisoidusta tapauksesta ainakaan annettujen tietojen perusteella. Mutta sakko on erittäin voimakas keino pakottaa yritykset toimimaan vastuullisemmin.

Tietovuotoja tulee tapahtumaan tietosuoja-asetuksenkin myötä. Tämän ovat lainsäätäjätkin ymmärtäneet, sillä tuo määrättävä sakko on pienempi kuin asetuksen sallima maksimisakko (4% tai 20 miljoonaa euroa) varmaankin juuri siitä syystä, että vuodot ovat myös osittain yrityselämän “arkipäivää”.

Kannattaako ulkomaille lähteä?

Kolmen vuoden keikka ulkomailla kansainvälisessä yrityksessä on takana. On aika katsoa taaksepäin ja kysyä kriittisesti: kannattiko lähteä?

Olen pohtinut paljon sitä, mitä reissusta jää oikein “käteen”. Rahallisesti tätä seikkailua ei voi sanoa mitenkään menestykseksi, eli olenko epäonnistunut reissussani?

Lyhyesti: en millään tavalla.

Ensinnäkään kysymys ei ole “reissusta” eli jostain sellaisesta josta lähdetään ihanasta kotimaasta jonnekin vieraaseen maahan ja sitten palataan takaisin 20160823_101249632_ioskotiin. Suomalaisella on jotenkin oletuksena se, että ruisleipä ja punainen maito kytevät niin syvällä sisässämme että ne jossakin vaiheessa vain automaattisesti alkavat vetämään sinua takaisin kotimaahan. Ja näin varmasti onkin monen kohdalla, monista eri syistä, kuten vaikkapa siitä että “sen toisen maan” kulttuuri ja toimintatavat ovat sellaiset, että suomalainen ei mitenkään samaistu siihen. Siksi Suomeen muutto uudelleen on sitten sitä “kotiinpaluuta”.

En kuitenkaan enää koe, että muuttaisin “takaisin” kotiin. Olen huomannut painivani sellaisten tunteiden kanssa, jota ei voi selittää mitenkään muuten kuin siten, että muutin omasta kodistani uuteen kotimaahan. Hollannista on tullut oma henkinen kotimaani, vaikka passini onkin suomalainen.

img_2498

Kannattaa lähteä

Ulkomaille lähteminen on monesti monen tekijän summa ja jokaisen on tehtävä päätös itse. Kolmen vuoden jälkeen voin sanoa, että ulkomaille lähteminen kannattaa. Kokemus kasvaa ja näkemys laajenee.

Ulkomaisessa yhtiössä tai työympäristössä työskentely antaa oikeita taitoja, joita ei voi Suomessa oppia missään. Oma työnantajani Canon Europe NV oli erityisen monikulttuurinen: 600 työntekijän joukossa oli 48 eri kansallisuutta edustettuna. Tavanomaisessa palaverissa saattoi olla seitsemän ihmistä, jotka edustivat kuutta eri kulttuuria. Tällainen kansojen sulatusuuni on mahtava pikku ikkuna maailmaan ja siihen, miten erilaiset kulttuurit toimivat ja ajattelevat.

Ja ikkuna myös siihen, miten Eurooppa toimii.

Työkokemuksena ulkomailla työskentely on hyvin arvokasta koska siinä oppii erityisen paljon kommunikointia eri kulttuurien kanssa sekä ymmärtämään erilaisista lähtökohdista olevien ihmisten tarpeita. Lisäksi monessa ulkomaisessa työpaikassa tehdään työtä aivan eri tasolla kuin Suomessa: monet työnantajat ovat suuria kansainvälisiä yrityksiä, joiden markkinaulottuvuus on huomattavasti suomalaisia työnantajia laajempi. Tällöin pääsee myös tekemään aivan eri kokoluokan “bisnestä” kuin mitä esimerkiksi “vain” pohjoismaissa tai vaikkapa vain Suomessa toimivat yritykset tekevät. Huomautuksena kuitenkin, että ei se perus työnteko hirveästi maasta tai kokoluokasta riippuen eroa tavallisesta suomalaisesta puurtamisesta vaan samat työelämän lainalaisuudet pätevät maailmallakin.

img_2463

Lähde jäädäksesi – keskity hyviin puoliin

Lähteminen on pelottavaa. Yhtäkkiä mukavasta ja tasaisesta elämästä kotimaassa, jossa kaikki ymmärtävät kieltäsi, lasten päiväkodit ja koulunkäynnit ovat järjestyksessä ja työelämäkin sujuvaa, häviää kaikki. Ulkomaille lähteminen on iso muutos, joka vaikuttaa kaikkiin: työelämääsi, perheeseesi, parisuhteesesi ja fyysiseen kuntoosi.

Lähteminen on erittäin stressaavaa siksi, että kaikki on uutta. Muuttoon voi liittyä uuden työn aloittaminen kohdemaassa, koulujen etsintä, asunnon etsintä ja vaikkapa lasten harrastusten ja uusien ystävien etsintä.

Lähtöä miettiessä ei hirveästi kannata pelätä sitä, miten sopeutuu – saatat huomata että sopeudut todella hyvin kaikesta huolimatta. Paljon on kysymys asenteesta. Ja on ihan ok tulla takaisinkin etuajassa, silloinkin on opittu jotain.

Kun päätös on tehty kannattaa lähteä siitä ajatuksesta, että muuttaa maahan jäädäkseen. Sen sijaan että vertailisi sitä, mikä Suomessa on paremmin kuin täällä, kannattaa keskittyä hyviin puoliin uudessa kotimaassa.

Molemmissa kotimaissasi on hyviä ja huonoja puolia. Ja niitä on molemmissa paljon. Kun pitää mielessä ajatuksen siitä, että tästä tulee uusi kotini asioihin keskittyy oikeasta näkökulmasta. Hirveästi ei kannata pitää asioita “ilmassa” ja “väliaikaisena”, vaikka sekin voi olla joskus tarpeen.

Ei kannata esimerkiksi lukkiutua ainoastaan entiseen suomalaiseen sosiaaliseen elämäänsä vaan rohkeasti etsiä uusia yhteyksiä uudesta maasta. Tiettyjä isoja päätöksiä kannattaa kuitenkin välttää, kuten esimerkiksi asunnon ostamista ensimmäisen parin vuoden aikana ellei ole aivan varma jäämisestä.

Yllämainitun periaatteeseen vaikuttaa tietenkin ulkomaille lähdön luonne. Jos esimerkiksi pääsee komennukselle, jossa yritys hoitaa talot ja koulut, kaikkia suuria päätöksiä ei tulekaan eteen. Komennukset myös tavallisesti kestävät vain muutaman vuoden. Tällöinkään ei mielestäni kannata tuudittautua väliaikaisuuteen – olen tavannut useammankin ihmisen jotka ovat vieläkin sillä 20 vuotta sitten alkaneella kahden vuoden komennuksella.

Pyydä apua ja tukea – jos saat

Ulkomaille lähdössä tarvitaan hyvin monenlaista tukea monelta eri ihmiseltä ja organisaatiolta. Yksi ulkomaille lähdön hyviä puolia itselleni oli juuri se että opin ja uskalsin hyödyntää näitä apuja. Avusta huolimatta suurimman työn ja vaikeimmat päätökset joudut silti tekemään itse.

Aina ei apua saa sieltä mistä odotat. Esimerkiksi minulle ei omasta ammattiliitosta apua herunut oikeastaan yhtään kun sieltä aikanaan tukea kysyin. Se oli suuri pettymys ja kysyn edelleen että miksi sitä jäsenmaksua oikein maksetaankaan. Vastaus kuului tyyliin “ota selvää verotuksesta, eläkkeestä ja sosiaaliturvasta”. Yeah right. kiitos. No minäpä tästä lähdenkin sitten.

Ota selvää verotuksesta, eläkkeestä ja sosiaaliturvasta

Riippuen siitä, lähdetkö “omatoimisesti” vai “firman piikkiin”, selvitettävien asioiden lista on pitkä. Sitä listaa ei pidä pelätä, lähditpä tai et, edessäsi on aina pitkä lista selvitettävistä ja tehtävistä asioista. Ja kaikkea ei aivan varmasti saada kuntoon lähtöpäivään mennessä. Mitä sitten kannattaa miettiä? Tässäpä ehdotuksia:

  1. Millainen tuleva työpaikkasi on? Vietät paljon aikaa töissä joten tätä kannattaa miettiä tarkoin. Vaikka työpaikka vaikuttaa kansainväliseltä, huomioi että joka maassa on omanlainen työkulttuurinsa ja “keskieurooppalainen” työkulttuuri poikkeaa monelta osin pohjoismaisesta. Muutama todella yleistetty tyypillinen piirre: saksalaisessa työkulttuurissa työkaverin “herroittelu” ja “teitittely” on ihan arkipäivää. Ranskalaiset rakastavat hierarkiaa. Hollantilaiset pullauttelevat sammakoita suustaan. Briteille on tärkeää “virkatie” eli se että asioit muilla osastoilla pomosi kautta.
  2. Millainen verotus, eläke tai sosiaaliturva maassa on? Nämä eivät välttämättä ole mielessäsi aivan ensimmäisenä, mutta on tärkeätä käydä nämä läpi edes ylätasolla, koska tieto voi olla tarpeen “tiukan paikan tullen.”
  3. Mitä kieltä maassa puhutaan? Vaikka paikalliset puhuvatkin englantia hyvinkin, joitakin asioita on vaikea ellei jopa mahdoton hoitaa englanniksi joten on syytä varautua siihen, että opettelet paikallista kieltä edes auttavasti.

img_2518

Kysymyksiä on aina paljon ja kaikkeen ei voi saada täydellistä vastausta. Ulkomaille lähteminen on siksi juuri iso henkisen kasvun paikka: kaikkea ei vain voi saada täydellisen oikein. Ja sitä se onkin parhaimmillaan: oppimista siitä, miten elämässä sopeudutaan isoihin muutoksiin.

 

Älylaitteet todistajina oikeudessa

Voiko kännykkäni todistaa minua vastaan oikeudessa? Voiko langatonta reititintäni käyttää todisteena? Älylaitteet ovat tunkeneet  joka puolelle, mutta nyt ne ovat ilmaantuneet aivan uudella tavalla paikkaan, missä niitä ei ehkä mielellään näkisi: vastapuolen todisteeksi oikeussaleihin.

Sydänkäyräsi todistaa sinua vastaan

Yhdysvalloissa on tällä hetkellä käynnissä useampikin oikeudenkäynti, jossa avainasemassa on älylaitteen nauhoitamat tiedot. Esimerkiksi tuorein tapaus liittyy sydämentahdistimesta kaivettuihin tietoihin, jonka perusteella poliisi yritää todistaa, että tahdistimen käyttäjä oli polttanut oman talonsa. Poliisi antoi tahdistimen tiedot kardiologin (eli sydänlääkärin) käyttöön joka totesi annetun datan perusteella, että syytetty ei voinut kantaa kaikkia palosta pelastuneita tavaroitaan talon ulkopuolelle palon sytyttyä vaan aiemmin.

Tämä juttu on mielenkiintoinen siitä syystä, että kyseinen tahdistin tallensi tieteellistä tutkimusta ja potilaan hoitoa varten tietoja kuten sydämen rytmin, sykkeen ja tahdistimen käyttöasteen. Analysoimalla nämä varsin harmittomalta ja “anonyymilta” vaikuttavat tiedot asiantuntija pystyi kuitenkin päättelemään jotain sellaista mitä ei voisi muuten näyttää todeksi.

Ok Google, miten pesen verestä tahriinuneet vaatteet?

Äänikomentoja tottelevat laitteet ovat myös joutuneet viranomaisten syyniin rikoksia ratkaistaessa. Toisessa yhdysvaltalaisessa tapauksessa poliisi on pyytänyt Amazonia toimittamaan erään käyttäjän Amazon Echo -palveluun tallennetut äänikomennot murhatutkimusten tueksi.

alexa

Amazon Echo -laitteissa on virtuaaliassistentti Alexa jonka avulla käyttäjä voi tehdä useita erilaisia toimenpiteitä äänikomennoilla kuten esimerkiksi toteamalla “Hei Alexa, soitatko musiikkia”. Vastaanvanlaisia palveluja on esimerkiksi Googlen “Ok google” tai Applen Siri.

Ymmärtääkseni ainakin näihin virtuaaliassistentteihin voi ohjelmoida ns. herätesanan jonka avulla laite käynnistyy ja valmistautuu ottamaan käskyn vastaan sen sijaan että käyttäjä joutuisi painamaan jotain nappia. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että laite nauhoittaa ja analysoi koko ajan sen lähistöllä syntyviä ääniä, kuten esimerkiksi keskusteluja. Kun herätesana sanotaan, laite tallentaa käskyn lisäksi lyhyen ajan ääntä ennen käskyä Amazonin palvelimelle. Käskyt tallennetaan, jotta käyttäjä voisi jälkikäteen varmistaa, että se on esimerkiksi antanut käskyt Alexalle oikein eli että asiakas on sanonut “tilaa pizzaa” vaikka laite onkin toimittanut salaattia.

Tallennettujen äänitiedostojen lisäksi poliisi on Suomessakin pitkään käyttänyt syytetyn tietokoneelta takavarikoituja tietoja, kuten tiedostoja, hakuhistoriaa, keskustelupalstahistoriaa tai sosiaalisen median tapahtumia todisteena oikeudenkäynnissä.

Mielenkiintoinen asia kuitenkin näissä yllämainituissa tapauksissa on se, että laitetta käytetään todisteena eri tavalla kuin ennen: sen nauhoittamia tietoja pyritään käyttämään todistamaan tiettyä tapahtumaa, esimerkiksi Alexa-tapauksessa sitä, että oliko käyttäjä jossain tilanteessa kiihtyneen kuuloinen tai vaikkapa hereillä henkilön kuolinhetkellä jne.

Suomessa tekniset laitteet olivat hyvin keskeisessä asemassa muun muassa viime aikaisessa markkinaoikeuden ratkaisussa koskien ns. tekijänoikeuskirjeitä. Tuomioistuin analysoi ratkaisussa pitkään ja hartaasti langattomien reitittimien teknisiä ominaisuuksia ja sitä, oliko reititintä käytetty tiedostojen jakamiseen. Oikeudenomistajat olivat tältä osin käyttäneet poikkeuksellisia keinoja langattoman verkon paikallistamiseen kuten esimerkiksi käymällä lähistöllä mittaamassa kyseisen reitittimen kantamaa.

Tietojasi tallennetaan joka puolelle

Älylaitteiden määrä kasvaa koko ajan ekspotentiaalisesti. On selvää, että seuraavien vuosien aikana meitä mittaavat ja arvioivat laitteet lisääntyvät räjähdysmäisesti ja pian (ellei jo nyt) on täysin mahdotonta välttyä joutumasta jollakin tavoin jonkun laitteen kohteeksi.

Tietosuojan näkökulmasta älylaitteissa on avoimia kysymyksiä, joihin on teknisiäkin ratkaisuja (kuten esimerkiksi kerättyjen tietojen anonymisointi analyysiä varten, pseudonymisointi ja kryptaaminen ja ylipäätään privacy by design). Tietojamme tulee kuitenkin olemaan joka puolella, monen eri palvelutarjoajan hallussa, halusimme sitä tai emme.

Älylaitteissa on tehokkaita suojausmenetelmiä, jotka hidastavat tietojen saamista laitteesta. Tähänkin on vastaus: esimerkiksi Iso-Britanniassa poliisiviranomaiset keskittävät yhä enemmän voimia älylaitteiden haltuunottoon siten, että epäillyn laite ei ole lukitussa tilassa. Yhdysvalloissa muun muassa FBI käyttää sormenjälkiä laitteiden avaamiseen. Mielenkiintoinen fakta yhdysvaltalaisesta oikeusjärjestelmästä: epäillyn on luovutettava sormenjälkitunniste, mutta hänen ei tarvitse kertoa laitteen salasanaa itsekriminointikiellon vuoksi. Eli epäiltyä ei saa pakottaa kertomaan salasanaansa koska tämä voisi huonontaa tämän puolustautumista oikeudessa. En tiedä miten tämä menee Suomessa, mutta uskoisin saman säännön pätevän täälläkin. Jenkit neuvovatkin jo epäiltyjä sammuttamaan laitteensa jos joutuvat poliisin tutkinnan kohteeksi, koska tällöin laite kysyy varmasti salasanaa avattaessa.

On vain ajan kysymys, milloin vastaavia tapauksia ilmenee Suomessa. Kännykän hyödyntäminen esimerkiksi todisteena vaikkapa epäillyn sijainnin todentamiseen on jo arkipäivää. Niin miksipä ei voisi hyödyntää vaikkapa epäillyn kädessä ollutta Apple Watchia, joka voi tallentaa vaikka käyttäjän pulssin? Laitteista tulee yhä vain tarkempia ja ne tallentavat kaiken, joten jonain päivänä ne ovat kiistattomia todisteita oikeudessa.

Nämä muutamat rikosjutut ovat mielestäni hyvä osoitus siitä, miksi tietosuojasta pitäisi välittää. Hyvin viattomalta vaikuttavasta, “anonyymista” pienestä tiedonpalasesta pystytään tulevaisuudessa analysoimaan ja haarukoimaan neulantarkasti sinun toimintaasi. Ei ole siis samantekevää kenen haltuun tietoja annat ja millaisia käyttömahdollisuuksia tähän tietoon sallit.

Vierailulla markkinaoikeudessa: hankintajuttujen määrä laskussa (edelleen)

Vierailin julkisten hankintojen yhdistyksen mukana markkinaoikeudessa eilen. Ylituomari Kimmo Mikkola esitteli tuomioistuimen toimintaa tuomarikolleegojensa ohella tutun ammattimaisesti ja innostuneesti. Ja miksipä ei voisi olla innostunut? Onhan tämä paikka kuitenkin the paikka, missä moni hankinta saa viimeisen sanansa lainmukaisuudesta.

Valitettavasti hankinta-asiat ovat pelkkää paperinpyöritystä eli hankintalakimies ei pääse istuntosaliin puolustamaan/syyttämään hankintaa. Siksi tuomareiden työ paikanpäällä on käytännössä hyvin paljon työhuoneissa tapahtuvaa. Pääsimme silti tutustumaan markkinaoikeuden pääistuntosaliin, jossa muun muassa käydään patentti- tai kilpailuoikeusasioita.

Hankintajuttujen määrä edelleen laskussa

Alustavien tietojen mukaan markkinaoikeuteen saapui vuonna 2016 vähemmän julkisiin hankintoihin liittyviä valituksia kuin vuonna 2015. Tarkat luvut julkaistaan myöhemmin, mutta ero on merkittävä. Ylituomari Mikkolan mukaan tätä laskua ei voida täysin laittaa hankinta-asioita koskevan oikeudenkäyntimaksun merkittävään korotukseen vuoden 2016 alussa.

Mikkolan mukaan määrä kääntyi laskuun jo vuonna 2015 ja pudotus voi osaksi olla syytä tavanomaisesta laskevasta trendistä. JIT-miehen pääkonttorissa on tarkoitus virittää excel-taulukot taas huippuunsa ja analysoida vuoden 2016 ratkaisut, jotta nähdään, että onko esimerkiksi pienempiarvoisia ratkaisuja nyt vähemmän.

Uusi hankintalaki  – same same but different

Kun paikalla oli yli 40 hankinta-alan ammattilaista (ja minä), keskustelu tietenkin kääntyi myös uuteen hankintalakiin jossakin vaiheessa. On selvää, että tietyt hankintalain muutokset, kuten esimerkiksi päätöksen perusteluvaatimusten “keveneminen” ja sote-hankintojen vaatimusten keventyminen sekä tietysti kynnysarvojen nosto voi vaikuttaa markkinaoikeuden oikeuskäytäntöön.

Markkinaoikeuden tuomarit kuitenkin vaikuttivat ottavan tilanteen varsin rauhallisesti, kyseessä ei todellakaan ollut ensimmäinen lakimuutos heidän urallaan ja vaikka uusi hankintalaki voikin tuoda “yllätyksiä” tiettyihin hankintajuttuihin, markkinaoikeuden pitkä ja sangen laadukaskin oikeuskäytäntö antaa kuitenkin paljon pohjaa tulkinnoille uudessakin tilanteessa.

Hankintajuttujen keskimääräinen käsittelyaika on muuten pysynyt pitkään kuuden kuukauden tienoilla. Keskustelua syntyi tästäkin eli siitä voisiko tehokkuutta vielä nostaa. Käytännössä tämä ei kuitenkaan liene mahdollista, sillä Mikkolan mukaan pelkästään oikeudenkäynnin kirjelmöinti kestää helposti kolme kuukautta eikä päätöstä pystytä ihan hetkessä kirjoittamaan. Mielestäni markkinaoikeus on tehnyt todella hienoa työtä käsittelyaikojen lyhentämisessä kun otetaan huomioon että pahimmillaan päätöksen saaminen kesti lähes 18 kuukautta. Keskimäärin.

Markkinaoikeuden ratkaisut ovat mielestäni laadultaan erittäin hyviä kun verrataan käsittelyn kestoa ja juttumäärää. Totta kai, markkinaoikeuskin on joskus väärässä, eikä siinä ole mitään outoa, onhan KHO:kin joskus väärässä (ainakin minun mielestä).

Katso video! Tietosuoja-asetus haltuun: aloita näistä ilmaisista lähteistä

Tietosuoja-asetus tulee, kuten on jo monta kertaa aiemmin todettu ainakin täällä blogissa. Asetus on järkyttävän pitkä ja paikoin varsin monimutkainen. Nyt siihen pitäisi sitten valmistautua, mutta mistä aloittaa? No eipä mitään, aloita vaikka heti tästä! Kokosin alle muutamia ilmaisia aineistoja luettavaksi ja katsottavaksi.

Ei jaksa lukea? Katso alta mahtava tunnin pikakelaus tietosuoja-asetuksesta:

 

Tavoitteena on myös JIT-miehen blogissa jatkossa tehdä asetusta tutummaksi joten myös tätä blogia seuraamalla voit saada lisävalaistusta aiheeseen.

Hankintalaki kiertotiellä: Liikenneselvityksen kilpailutukset

Kirjoitin eilen liikenne- ja viestintäministeriön konsulttihankinnoista. Tuolloin kirjoittaessa en ollut saanut vielä varmuutta siitä, oliko ministeriö tehnyt erikoiset, alle 30.000 euron arvoiset hankintansa esimerkiksi aiemman kilpailutuksen tai voimassaolevan puitesopimuksen tiellä.

Nyt tiedetään, että ei ollut. Ministeriön ylijohtaja itse tunnusti Ilta-Sanomissa, että alle 30.000 euron hintojen tarkoituksena oli nimenomaan kilpailutuksen välttäminen. Mielenkiintoiseksi tekee asiassa sen, että ylijohtajan mielestä kyseessä ei ollut hankintalan kiertämistä vaan toimintaa joka “mahdollistaa nopean reagoinnin”.

Ilmeisesti yhtenä syynä kilpailuttamatta jättämiseen on ollut myös se, että hankinnoilla on ollut kiire. Oikeuskäytännössä kiirettä ei ole pidetty riittävänä perusteena suorahankinnalle eli kilpailuttamatta jättämiselle kuin äärimmäisen rajatuissa tilanteissa, ja lainvalmistelun hutilointia ei voida pitää tällaisena perusteena. Myöskään sitä, että saatavilla on vain “yksi asiantuntija Suomessa” ei ole pätevä peruste.

Kuten eilen kirjoitin, hankinnan pilkkominen osiin ei ole sallittua hankintalain soveltamisen välttämiseksi. Näin näyttää nyt kuitenkin tapahtuneen muutaman tarjoajan kohdalla kun on tehty useampi alle 30.000 euron hankinta.

On huolestuttavaa, että hankintalakia sovelletaan ministeriön tasolla näin virheellisesti. Kyseessä on kuitenkin laki, joka koskee kaikkia viranomaisia. Pahintahan hankintalaissa on kuitenkin se, että asiakas kantaa aina seuraamukset eli mikäli joku menee ehdottamaan suorahankintaa joka on siinä “rajalla”.

Autoverotuksen uudistus ja taianomainen “kolkyttonnia”

Autoverotuksen ja käytännössä miltei koko autoliikenteen uudistamista ehdottanutta liikenneselvitystä tehtiin mielenkiintoisella tavalla. Muun muassa Yleisradio, Suomen kuvalehti ja Ilta-Sanomat ovat uutisoineet konsulttien laajasta käytöstä selvityksessä. Ilta-Sanomien mukaan (uutinen koskee Suomen Kuvalehden maksumuurin takana olevaa uutista) konsulttiselvityksistä maksettiin eri yhtiöille yli 331 497,50 euroa.

Konsulttien käyttäminen selvitysten tekemisessä ei ole mikään outo tai huono asia. Mielestäni on aivan selvää että konsultteja tulee käyttää varsinkin tällaisessa selvitystyössä jo pelkästään kahdesta syystä: tuloksia tulee yleensä nopeasti ja näkemystä saadaan “talon ulkopuolelta”.

Mielenkiintoiseksi hankintalain kannalta tässä tekee se, millaisia summia konsulttiyhtiöt ovat laskuttaneet ministeriöltä: sattumaa tai ei, mutta kaikki laskutetut summat ovat alle silloisen hankintalain 30.000 euron soveltamisrajan. Minulla ei ole ollut käytettävissä tätä kirjoitettaessa tietoa siitä, onko ministeriöllä ollut jokin asianmukaisesti kilpailutettu puitesopimus jonkin konsulttiyhtiön kanssa. En löytänyt mainintaa kyseisenlaisesta puitesopimuksesta ainakaan Hilmasta tai ministeriön sivuilta.

Jo pitkään tarjoajien ja virkamiesten keskuudessa on elänyt vahva legenda siitä, että “kun mennään alle 30.000 euron, koira ei perään hauku.” Tämä ei kuitenkaan markkinaoikeuden oikeuskäytännössä pidä paikkaansa.

Olisi mielenkiintoista nähdä noiden konsulttitöiden laskut ja nähdä miten moiseen summiin on päädytty. Tuolloin voimassa olleen hankintalain mukaan 30.000 kynnysarvoa laskettaessa on katsottava suurinta maksettavaa kokonaiskorvausta ilman arvonlisäveroa. Arvoa laskettaessa on otettava huomioon myös hankinnan mahdolliset vaihtoehtoiset toteuttamistavat ja hankintasopimukseen sisältyvät optio- ja pidennysehdot sekä ehdokkaille tai tarjoajille maksettavat palkkiot tai maksut.

Kiperä kysymys on tietenkin mitä suurinta maksettavaa kokonaiskorvausta oikein tarkoittaa. Joissakin tilanteissa hyvää osviittaa voi saada esimerkiksi siitä, millaisia tarjouksia saa tarjoajilta. Jos vaikka neljästä tarjoajasta kolmella tarjous ylittää 30.000 euroa mutta yhdellä ei, kyseessä on todennäköisesti hankintalain mukainen hankinta, vaikka hinnaltaan halvin olisikin selvästi alle kynnysarvon.

Markkinaoikeus on tehnyt silloin tällöin ratkaisuja tällaisista rajatapauksista. Muun muassa ratkaisussa MAO 32/13 markinaoikeus katsoi, että hankinta olisi tullut kilpailuttaa koska tiedossa oli että jatko-osa hankinnasta tultaisiin tekemään samalta toimittajalta. Hankintayksikkö yritti vedota siihen, että hankinnan hetkellä sillä ei ollut budjetissa kuin 30.000 euroa ja jatkotoimenpiteistä ei ollut näinollen “varmuutta”. Markkinaoikeus kuitenkin katsoi että kyseessä oli laiton hankinnan pilkkominen osiin hankintalain kynnysarvon ja soveltamisen välttämiseksi.

Muutama konsulttiyritys näyttää pilkkoneen laskunsa osiin, mutta silti lopputulokseksi tulee 30.000 euroa “hipova” summa. Muun muassa ratkaisussa MAO 610/09 markkinaoikeus totesi että:

Markkinaoikeus toteaa, että hankintayksikön hankinnan ennakoitua arvoa koskevan arvion perusteena ollut hankinnan kokonaisarvo on alittanut vain 120 eurolla hankintalain 15 §:n 1 kohdan mukaisen kansallisen kynnysarvon määrän. Ottaen huomioon hintojen yleisen nousukehityksen sekä nyt käsiteltävänä olevassa tarjouskilpailussa saatujen tarjousten kokonaishinnan, markkinaoikeus katsoo, ettei hankintayksikkö ole perustellusti voinut lähteä siitä, että hankinnan kokonaisarvo alittaa hankintalain 15 §:n 1 kohdan mukaisen palveluhankintojen kansallisen kynnysarvon määrän.

Kyseisessä ratkaisussa hankintayksikkö oli arvioinut hankinnan arvoa neljä vuotta sitten saatujen tarjousten perusteella ja lähtenyt siitä, että kynnysarvo ei ylity.

Liikenneselvityksen osalta olisi varmaankin katsottava kokonaisuutta: olisiko esimerkiksi niin, että joku konsulttiyhtiöistä tehnyt muutakin työtä ministeriölle vaikkapa viimeisen vuoden-parin aikana tehnyt töitä sen verran, että kynnysarvo ylittyisi? Jos näin olisi, hankinnat tulisi kilpailuttaa hankintalain mukaisesti (ellei sitä ole jo tehty).

Uudessa hankintalaissa kansallinen kynnysarvo on nostettu 60.000 euroon, mutta muilta osin tilanne on sama. On selvää, että tällaista suorahankintaa tulee esintymään jatkossa huomattavasti enemmän kahdesta syystä: nostetut kynnysarvot ja vaikeutunut oikeussuojan tarve. Toisaalta taas, mitään järkeähän ei ole kaikkien pienten hankintojen kilpailuttamisessa ole koska itse kilpailuttaminen maksaa hirveästi. On vain mielenkiintoista nähdä miten tasapainoon nämä kaksi tekijää, eli kilpailumahdollisuuksien hyödyntäminen ja käytännön järki, asettuvat.

Vuosi 2016 paketissa – kohokohdat!

JIT-miehen ensimmäinen kokonainen kalenterivuosi on nyt paketissa ja mikä vuosi se onkaan ollut! Kaksi blogin kannalta keskeistä lakipakettia – tietosuojasetus ja hankintalaki saivat siunauksen – hankintalaki tosin aivan kalkkiviivoilla. JIT-miehen päälaskentapaikalla ei olla vielä ehditty tutustua täysin juuri hyväksyttyyn ja vuoden alussa voimaan tulevaan hankintalakiin, mutta tästäkin kyllä raportoidaan jossakin vaiheessa.

Lakimaailma top 3:

  1. Juridisesti omasta mielestäni vuoden “kovin” uutinen oli vuoden lopulla “ilmi” tullut lainsäädäntöhankkeiden surkea valmistelutaso. Monelle juristille asia ei tullut yllätyksenä. Monissa viime aikoina voimaan tulleissa laeissa on ollut valuvikoja ja hämmästyttäviä epäloogisuuksia jotka eivät ole olleet selitettävissä muuten kuin valmistelevan ministerin osaamattomuudella. Vaikka kuulostankin vanhahtavalta niin kun oikeusministerinä ei ole juristi, ei voi odottaa kovinkaan suurta tasoa laeilta. Monia lakeja on vedetty pois eduskunnastakin. Virkamiesten vika ei lakien huono vamistelutaso omasta mielestäni ole – kun katsoo aiempaa lainsäädäntötyötä jälki on ollut ammattimaisen hyvää ja oman kokemukseni mukaan ministeriöissä on asioihin erittäin syvästi ja ammattitaitoisesti perehtynyttä ammattikuntaa. Kysymys on työnjohdollisesta asiasta ja painostuksesta, johon virkamies ei voi loppujen lopuksi vaikuttaa. On vain tehtävä niinkuin käsketään.
  2. Tietosuoja-asetus. Hankintalakimiehet voivat olla eri mieltä, mutta mielestäni tietosuoja-asetuksen voimaantulo on yksi tämän vuoden historiallisimmista tapahtumista juridiikassa. Asetuksen vaikutus on käsittämättömän laaja, eikä sitä ole vielä kaikkialla täysin ymmärretty. Asetus on monella tavalla uraauurtava, mutta samalla “koonti” jo pitkään tuomioistuimien oikeuskäytännössä syntyneistä periaatteista. Asetuksen vaikutusta on vaikea hahmottaa, mutta tässä yksi: kansainvälisen tietosuoja-ammattilaisten yhdistys IAPP arvioi, että tietosuoja-asetuksen vuoksi tarvitaan 75000 uutta tietosuojavastaavaa seuraavan kahden vuoden aikana.
  3. Hankintalaki, tietenkin! Hankintalain voimaantulo oli pitkä prosessi: lain piti alunperin olla voimassa jo huhtikuussa mutta toisin kävi. Hankintadirektiivi tuli voimaan ja jouduttiin elämään “välitilassa” joka ei ollut kenenkään kannalta optimi tilanne. No nyt laki tulee sitten vuoden vaihteessa voimaan. Saas nähdä miten lain voimaantulo “avaa tulvaportit” niille patoutuneille hankinnoille, joita ei ole uskallettu toteuttaa viimeisen kahdeksan kuukauden aikana hankintadirektiivin vuoksi.

Mitähän vuosi 2017 tuo tullessaan? Sehän nähdään, mutta nyt: hyvää uutta vuotta!