Sopimuksen purkaminen JIT 2007 -ehdoissa: älä aliarvioi reklamaation merkitystä!

Varsin tuoreessa Itä-Suomen hovioikeuden ratkaisussa käy ilmi, että myös sopimuskauden aikana tehtyihin muistioihin ja muihin asiakirjoihin tulee kiinnittää huomiota, ne nimittäin muodostavat riitatilanteessa merkittävän todiste. Näiden asiakirjojen vuoksi hävinnyt osapuoli joutui maksamaan yli miljoonan euron korvaukset (postauksen lopussa on linkki hovioikeuden ratkaisuun).

Ratkaisussa oli kyse siitä, että Kuopion seudun hankintatoimi ja sen asiakaskunnat ja yhteisöt (tässä kirjoituksessa “yhteisöt” tai “asiakkaat”) olivat päättäneet hankkia vuonna 2009 yhteishankintana, hankintalain mukaisen tarjouskilpailun päätteeksi TeliaSonera Finland Oy:ltä televiestintäpalveluja (“TeliaSonera”), muun muassa puhelinvaihdepalveluja ja matkaviestinpalveluja, eli kännykkäliittymiä.

Varsin pian sopimuksen solmimisen jälkeen, vuonna 2010, ilmeni useita ongelmia, joiden alkuperästä, syystä ja hyväksyttävyydestä ei näytä olevan täyttä selvyyttä. Näyttäisi siltä, että joillakin asiakkailla oli ollut ongelmia matkapuhelinten kuuluvuuden kanssa, muun muassa siten, että yhden kuntayhtymän sairaalan joitakin kriittisiä puhelimia ei saatu toimimaan.

Onko vika toimittajassa vai asiakkaassa?

Keskeisenä ongelmana tässä ratkaisussa oli se, mikä on hyvin monesti ongelmana IT-projekteissa. Asiakkaalla oli velvollisuus toimittaa tietoja TeliaSoneralle, jotta yritys pääsisi tekemään tarvittavat asentamiset, ohjelmoinnit ja säädöt. Kaikki asiakkaat eivät kuitenkaan olleet toimittaneet riittäviä tietoja ajoissa ja joissakin tapauksissa tiedot olivat olleet myös virheellisiä. Eli suomeksi sanottuna kummallakin osapuolella oli sormensa sopassa.

Kiista oli ensiksi Pohjois-Savon käräjäoikeuden ratkaistavana. Käräjäoikeus tuomitsi asian kuntien hyväksi. Käräjäoikeus muun muassa katsoi, että kunnat olivat reklamoineet sopimuksen edellyttämällä tavalla ja että TeliaSoneran toimitus oli viivästynyt merkittävästi ja siten sen asiakkaiden tekemä sopimuksen purku oli ollut oikeutettu.

Käräjäoikeus katsoi, että viivästyminen ja virheet ovat koskeneet kaikkia yhteisöjä, koska yhteishankinnan keskeinen sisältö eli yhteinen infrastruktuuri, ilmaiset sisäpuhelut, yhteinen välitysympäristö ja numeroavaruus eivät olleet toteutuneet. Viivästymisellä ja virheillä on ollut olennainen merkitys yhteisöille niiden ylläpitämien palvelujen kannalta. Sopimusrikkomuksen olennaisuutta arvioidaan kokonaistoimituksen kannalta eli toimituksen pitäisi onnistua kaikkien yhteisöjen osalta. Hankintatoimella on ollut oikeus purkaa sopimus mukana olleiden yhteisö­jen puolesta. Hankintasopimusta ja sen alaisia palvelusopimuksia on tarkasteltava kokonaisuutena. Hankintasopimuksen purkautuessa myös palvelusopimukset ovat purkautuneet.

Asiakaspalveluun ei voi reklamoida

Yhteisöt olivat ilmoittaneet toimituksissa ilmenneistä virheistä muun muassa yhtiön asiakaspalveluun ja asiakkaasta ja toimittajasta koostuneen ohjausryhmän jäsenille. Tämän jälkeen virheistä oli koottu luetteloja ja toimitettu myöhemmin kirjallinen ilmoitus TeliaSoneralle. Kiistakysymykseksi muodostuikin juuri se, että missä määrin reklamaatio oli tehty ja missä määrin ei.

Hovioikeus tarkasteli JIT 2007 yleisten ehtojen sopimuksen purkamista koskevaa kohtaa 22.1 iii), jossa todetaan että sopijapuoli voi purkaa sopimuksen korjattavissa olevan sopimusrikkomuksen perusteella vain, mikäli sopijapuoli ei ole korjannut sopimusrikkomustaan kohtuullisessa ajassa siitä, kun sopijapuoli on kirjallisesti huomauttanut rikkomuksesta.Teksti vastaa uusien JIT 2015 ehtojen kohtaa 12 alakohdan (1) kohtaa 2. Tämän lisäksi hankintayksikkö oli valmistautunut mahdollisiin ongelmiin ottamalla tarjouspyyntöön kohdan jonka mukaan hankintayksikkö saisi purkaa sopimuksen toimituksen laadun perusteella, jos toimittaja ei ole kirjallisesta huomautuksesta huolimatta kyennyt parantamaan laatutasoaan tavoitetasoon asetettuun määräaikaan mennessä.

Hovioikeus katsoi, että siltä osin kuin sopimus on purettu toimituksen virheiden perusteella kysymys

on ollut toimituksen laadussa olleista, korjattavissa olleista virheistä. Sopimuksen purkaminen suorituksen virheiden perusteella on edellyttänyt kirjallista huomautusta sopimusrikkomuksesta eli reklamaatiota. Reklamaation tarkoituksena on yleensä varata toimittajalle mahdollisuus varautua tilaajan vaatimuksiin ja arvioida virhevastuunsa peruste sekä ryhtyä tilanteen edellyttämiin toimenpiteisiin. Reklamaation tarkoitus on varata toimittajalle mahdollisuus parantaa suorituksen laatua. Jotta toimittajalla olisi tähän mahdollisuus, reklamaatiossa on yksilöitävä sopimusrikkomus siten, että siinä on selostettu, millaisesta virheestä on kysymys ja miten se ilmenee. Hovioikeus ei näytä huomioineen tarjouspyynnön mainintaa laadussa ilmenevistä puitteista.

Hovioikeuden mielestä asiakaspalveluun lähetetyt ilmoitukset ja yhteisöjen työntekijöiden yhtiön työntekijöille lähettämät ilmoitukset olivat tähdänneet ainoastaan vikojen korjaamiseen, Tämän vuoksi hovioikeus ei pitänyt niitä juridisten sopimusosapuolten välisinä eikä niissä myöskään ollut asetettu sopimuksessa edellytettyä määräaikaa korjaamiselle. Ilmoituksia ei siten pidetty reklamaatioina. Tämän vuoksi hovioikeus katsoi, että osaa tehdyistä valituksista ei voitu siten pitää sopimuksen edellyttämänä reklamaationa, koska niistä oli ainoastaan valitettu asiakaspalveluun eikä ns. “kirjallisesti” eli sopimuksen mukaisesti TeliaSoneralle.

Projektisuunnitelma ja tarjous

TeliaSonera oli tarjouksessaan esittänyt alustavan projektisuunnitelman ja sen jälkeen vielä lopullisen projektisuunnitelman. Suunnitelman mukaan syksyn 2009 aikana oli määrä parantaa matkapuhelinverkon kuuluvuutta ja varmistaa, että yhteisöjen VolP-puheensiirrolle asetetut vaatimukset. Infrastruktuurin luonnin eli liittymä- ja välitysympäristön rakentamisen oli tarkoitus tapahtua 90 työpäivän kuluessa sopimuksen allekirjoittamisesta eli 20.1.2010 mennessä.

Yhtiö oli hovioikeuden mukaan sitoutunut tarjouksessaan takaamaan kuuluvuuden kaikissa kiinteissä toimipaikoissa ja tarvittaessa täydentämään verkkonsa kattavuutta tulevina vuosina. Sopimuskausi alkoi 1.1.2010 ja palveluiden oli tullut olla kokonaisuudessaan toimitettuina 1.4.2010 niin, että käyttöönottoprojekti olisi voitu päättää 3.5.2010.

Tarkat määrittelyt puuttuivat

Tuomioistuin juuri projektisuunnitelmaan ja siihen, että tästä huolimatta osapuolet päättivätkin toteuttaa käyttöönottoprojektin toisin kuin oli alun perin sovittu: osa kunnista ja yhteisöistä päätettiin ottaa palvelun piiriin eri tahdissa. Tästä oli päätetty projektinohjausryhmässä, mutta päätöksistä ei kuitenkaan ollut tehty sopimuksen edellyttämää muutosasiakirjaa. Tämän vuoksi käräjäoikeus katsoi, että muutokset eivät olleet päteviä. Hovioikeus oli toista mieltä lähinnä siksi, että molemmat osapuolet olivat yhtä mieltä aikatauluista. Sen vuoksi hovioikeus katsoi, että sopimusta oli muutettu “hiljaisesti sopimalla”. Tässä piileekin juuri IT-projektien sudenkuoppa: vaikka asioista ei olisikaan sovittu paperilla, osapuolten välillä vallitseva käytäntö voikin olla juridisesti pätevä.

Hovioikeuden mielestä projektin aikataulu oli epämääräisesti määritelty (“vuoden loppuun mennessä”, “kevään aikana”). Ja toisaalta taas suunnitelmassa todettiin, että matkapuhelinverkon kattavuuden ja kuuluvuuden parantaminen on “jatkuvaa toimintaa” eli se ei varsinaisesti ole projekti, jossa on alku ja loppu. Tätä vahvistivat myös oikeudessa kuultujen todistajien kertomukset, joissa todettiin, että tarkoitus oli tehdä parannuksia pitkän ajan kuluessa. Tämän vuoksi hovioikeuden mielestä TeliaSonera ei ollut epäonnistunut projektissaan eikä siten rikkonut sopimusta.

Toinen vaihtoehto kelpasi

Kilpailuttamisprosessin kannalta mielenkiintoinen hovioikeuden tuomiossa oli myös sivuvjuonne ns. mobiilipuhelinvaihde eli ns. Centrex-liittymät. Tarjouspyynnössä tarjoajia pyydettiin ilmoittamaan hinta 13000 lankaverkon alaliittymälle. Lisätietona todettiin, että että liittymätyypit olivat analoginen, digitaalinen ja Centrex. TeliaSonera oli vastannut Centrex-liittymän hinnaksi 0 euroa. Hovioikeuden mielestä tarjouspyynnössä ei ollut selkeästi ilmaistu, että olisi ollut tarkoitus tilata tietty määrä nimenomaan Centrex-liittymiä.Centrex-liittymä on itse asiassa kaupallinen nimitys TeliaSoneran kilpailijan, DNA:n vaihdeverkkoratkaisun yhteydessä tarjottavalle palvelulle, jota ei myydä erikseen. TeliaSonera ei ilmeisesti pystynyt hankkimaan Centrex-liittymiä, vaan oli tarjonnut tilalle vastaavaa (joskaan ilmeisesti aivan täysin vastaavaa) ratkaisua.

Hovioikeus totesi, että TeliaSoneralla ei ollut velvollisuutta toimittaa nimenomaan tätä kyseistä palvelua, vaan vastaavakin palvelu tulisi hyväksyä. Hovioikeus totesi, Centrex-liittymien määrä ja välttämättömyys olisi tullut mainita tarjouspyynnössä nimenomaisesti, jos tarkoitus oli ollut, ettei samaa palvelua saa korvata muulla, vastaavat toiminnot sisältävällä liittymällä. Tämähän on varsin mielenkiintoista, koska hankintalakihan ei juuri missään nimessä salli tällaista, tiettyyn tuotemerkkiin rajoittuvaa vaatimusta!

Ei riittäviä virheitä purkuun

Hovioikeus katsoi, että yllämainitut virheet eivät olleet riittäviä sopimuksen purkamiseen. Syyksi hovioikeus katsoo sen, että purkaminen oli tapahtunut liian aikaisin, kesken toimituskauden eli ymmärtääkseni siis palvelun “käyttöönoton”. Sopimuksen purkaminen on suomalaisen oikeuskäytännön mukaan ollut mahdollista siis olennaisen sopimusrikkomuksen vuoksi tai mikäli näyttää erittäin todennäköiseltä, että osapuoli tulee rikkomaan sopimusta. Rikkomuksen lisäksi tärkeässä asemassa on sopimusta rikkovan osapuolen oikeus korjata virheensä ennen sopimuksen purkamista. Oma käsitykseni on, että osapuolella on oikeus jättää huomiotta myös korjaamismahdollisuus, mikäli sen onnistuminen on hyvin epätodennäköistä.

Tästä ei kuitenkaan ollut tässä ratkaisussa kysymys. Hovioikeuden mielestä yhteisöt eivät olleet antaneet TeliaSoneralle riittävää mahdollisuutta korjata virheitä. Lisäksi yhteisöt olivat – hovioikeuden mielestä – hätiköineet sopimuksen päättämisessä, koska palvelun “käyttöönotto” oli vielä kesken. Kolmas tärkeä elementti oli se, että TeliaSoneran toimituksen onnistuminen oli ollut hyvin paljon riippuvainen sen asiakkaiden yhteistyöstä ja asiakkaiden toimittamista tiedoista. Koska näissä tiedoissa oli ollut virheitä, TeliaSonera ei hovioikeuden mielestä ollut epäonnistunut toimituksessaan niin huonosti, että sen asiakkailla olisi ollut oikeus purkaa sopimus. Tämän vuoksi hovioikeus tuomitsi asiakasyhteisöt korvaamaan TeliaSoneralle menetetyn taloudellisen edun ja oikeudenkäyntikulut.

Merkittävät korvaukset

Tässä tapauksessa maksettavat oikeudenkäyntikulut olivat suuremmat kuin itse korvaus. TeliaSoneralle korvattiin saamatta jääneestä taloudellisesta edusta 14.446 euroa. Sen sijaan oikeudenkäyntikulut olivat mittavat: Suonenjoen kaupunki joutui korvaamaan käräjäoikeudessa aiheutuneista oikeudenkäyntikuluista

96.268,30 euroa. Muut yhteisöt joutuivat maksamaan tämän lisäksi käräjäoikeuden osalta 760.956,71 euroa ja hovioikeuden osalta 385.593,36 euroa. Kokonaisuudessaan siis asiakkaat joutuivat maksamaan 1.257.264 euroa korvauksia TeliaSoneralle.


Hovioikeuden ratkaisu kokonaisuudessaan (Edilex, maksumuuri)

Täältä voit lukea sen myös ilman maksumuuria

Oikeuskäytäntöä:

KKO 2008:8;

KKO 2009:61

Ari Saarnilehdon artikkeli reklamaatiosta Lakimies-lehdessä (Edilex, maksumuuri) 

Lähes 60 miljoonalla IT-hankintoja ilman kilpailutusta vuonna 2015

Tutkimalla vuoden 2015 Hilma-aineistoa selviää, että julkisia IT-hankintoja tehdään Suomessa  paljon myös suorahankintana. IT-palveluja ja ohjelmistoja ostettiin suorahankintoina vuonna 2015 vähintään 60 miljoonan euron arvosta. Yhteensä IT-liitännäisiä suorahankintailmoituksia julkaistiin 76 kappaletta.

Ylläolevat tiedot on koostettu CPV-koodien perusteella. CPV on yhdeksännumeroinen numerosarja, joka löytyy jokaisesta hankintailmoituksesta ja jota käytetään ilmoitusten luokitteluun. Ilmoituksen tekijä eli hankintayksikkö täyttää tämän tiedon itse. Koska virheiden mahdollisuus on ilmeinen, on mahdollista, että ylläolevassa luvussa ei ole kaikki viime vuoden IT-suorahankinnat, mutta ainakin suuntaa-antava numero se on. Selvitys koskee vain EU-kynnysarvon ylittäviä hankintoja.

Suorahankinta tarkoittaa, että hankintayksikkö eli viranomainen tekee hankinnan kilpailuttamatta sitä hankintalain mukaisesti. Hankintalain lähtökohtana on, että jokainen kynnysarvon ylittävä hankinta on kilpailutettava. Merkittävin ero suorahankinnalla muihin hankintalain mukaisiin menettelyihin on siinä, että hankinnasta ei julkaista hankintailmoitusta etukäteen Hilma-palvelussa. Suorahankinta saatetaan toteuttaa esimerkiksi  siten, että hankintayksikkö ryhtyy neuvottelemaan sopimuksesta yhden toimijan kanssa, tai sitten lähettämällä tarjouspyynnön haluamilleen toimijoille. Vaikka suorahankinnasta ei ilmoiteta etukäteen, siitä tulee tehdä ilmoitus Hilmaan ennen sopimuksen solmimista.


Hankintalaissa on muutama poikkeustilanne, jolloin kilpailutusta ei tarvitse tehdä. Olen aiemmin kirjoittanut yhteistyöartikkelin kanssa aiheesta ja täytynee tästä aiheesta kirjoittaa tänne blogiin myöhemminkin.

Armeija hankkii suorahankintana

Eniten IT-suorahankintoja teki viime vuonna puolustusvoimat. Yhdessä puolustusvoimien logistiikkalaitoksen kanssa “intti” teki suorahankintoja noin 20 miljoonan euron arvosta. Hankintailmoituksia puolustusvoimat jätti Hilmaan viime vuonna 18 kappaletta.

Ylläolevassa kaaviossa on kymmenen eniten suorahankintoja tehnyttä hankintayksikköä, joiden hankinnat oli yhteensä lähes 47 miljoonaa euroa. Puolustusvoimien lisäksi HUS-Logistiikka liikelaitos (5,2 ME), Liikennevirasto (4,5 ME), Helsingin kaupunki (4 ME) ja Raha-automaattiyhdistys (3,6 ME) tekivät merkittäviä IT-suorahankintoja.

Karkeasti arvioiden lähes neljäsosa (23,7 %) hankinnoista oli lisähankintoja eli hankintoja aiemmalta toimittajalta. Ilmoitusten perusteella on vaikeata arvioida tarkalleen, minkä tyyppisestä hankinnasta on kyse, mutta oman arvioni mukaan hieman alle puolet on “konsultointia”, jos esimerkiksi ohjelmiston ylläpito lasketaan konsultointipalveluksi. Toiseksi eniten suorahankintoja tehdään ohjelmistoista (noin neljännes).

Insta DefSec suurin toimittaja

Tuo 60 miljoonan euron suorahankintapotti jakautuu laajalle skaalalle 58 yrityksen kesken. Tästä huolimatta euromääräisesti muutama yritys näyttää saavan enemmän suorahankintasopimuksia:

Eniten suorahankintoja tehtiin Insta Defsec Oy:ltä, jolta tehtiin seitsemän suorahankintaa yhteensä noin 4,6 miljoonan euron arvosta. Insta Defsec Oy:n hankinnat ovat yhtä lukuunottamatta puolustusvoimien hankintoja. Toiseksi eniten määrältään (5) tehtiin hankintoja ohjelmistoyhtiö Oracle Finland Oy:ltä, noin 2,6 miljoonan euron arvosta. Euromääräisesti merkittäviä hankintoja tehtiin myös Fujitsu Finland Oy:ltä, Navielektro Ky:ltä, Agfa HealthCare Finland Oy:ltä ja BasWareOyj:ltä.

Perusteluissa suurta vaihtelua

Hankintayksiköillä on velvollisuus tekemässään ilmoituksessa perustella suorahankinta. Alla muutamia esimerkkejä suorahankintailmoitusten perusteluista:

  • “täysin uuden ympäristön pystyttäminen ei ole kokonaistaloudellisesti edullista”.
  • “Koska sopimus on päättymässä jo 10.10.2015 ja jatkamisen välttämättömyys havaittiin myöhäisessä vaiheessa, ei xxx olisi ehtinyt hankkia kilpailuttamalla uutta järjestelmää ja palvelua.”
  • “Suorahankinta ainoalta mahdollisesta toimittajalta.”
  • “On perusteltua, koska kyseessä olevaa palvelua saa toimittaa kohdemaassa vain toimittaja, jolle valmistaja on antanut oikeudet sopimuksen kohteena olevien palveluiden tuottamiseen. Tämän lisäksi XXX Oy on ainoa toimittaja, jolla on riittävä aiempi tuntemus kyseiseen järjestelmään, ja pystyy tarjoamaan nyt hankittavan sopimuksen mukaiset palvelut.”
  • “yhteensopimattoman ja erilaisen järjestelmän hankkiminen aiheuttaisi ylitsepääsemättömiä teknisiä vaikeuksia käytössä ja kunnossapidossa.

Aika montaa IT-suorahankintaa perustellaan hankintalain 27 §:n 2) kohdan perusteella eli kun  “teknisestä, taiteellisesta tai yksinoikeuden suojaamiseen liittyvästä syystä vain tietty toimittaja voi toteuttaa hankinnan”.

On hyvin vaikeata arvioida sitä, oliko hankintayksiköllä oikeutta vai ei tehdä suorahankintaa pelkästään ilmoituksen perusteella. Monessa ilmoituksessa todetaan vain lakonisesti että “Vain yksi tarjoaja pystyy toimittamaan rakennusurakan/tavarat/palvelut: teknisistä syistä”. Kyseessä on ilmeisesti jokin lomakkeesta löytyvä vakioteksti.

Suorahankinnan tekeminen on aina myös riski. Markkinaoikeus voi tarvittaessa määrätä hankintasopimuksen pätemättömäksi tai määrätä sopimuksen päättymään tietyn ajan kuluttua, jos hankinta todetaan tehdyn virheellisenä suorahankintana.

Uusi Hankintalaki – blogitekstit kootusti yhdessä paikassa

Kaikki hankintalain uudistusta käsittelevät Hankintaturistin ja JIT-Miehen blogin jutut löytyvät nyt kootusti osoitteesta uusihankintalaki.fi Pysy kuulolla!

IT-hankinnat, kuljetukset, sote, ja rakentaminen työllistivät markkinaoikeutta vuonna 2015

Markkinaoikeudessa vireillä olevat hankinnoista tehdyt valitukset jakaantuvat varsin tasaisesti neljän selkeän alan kesken. Markkinaoikeuden vireillä olevien hankinta-asioiden perusteella yli puolet tehdyistä valituksista koski joko IT-hankintaa, sosiaali- ja terveysalan hankintaa, rakentamista tai kuljetushankintoja.

Nämä tiedot perustuvat itse markkinaoikeuden sivuilta keräämiini tietoihin, jotka on käsityönä jaoteltu eri alojen mukaan. Kaikista ratkaisuista ei tosin käy tarkalleen ilmi, minkä alan hankinnasta on kysymys.

Lukumääräisesti eniten on tehty rakentamiseen liittyviä valituksia, yhteensä niitä oli vireillä vuoden 2015 lopussa 36 kappaletta. Tosin ero ei ole suuri, koska IT- ja sote-hankinnoista tehtiin kummastakin vain yksi valitus vähemmän. Kuljetuspalveluista tehtiin yhteensä 28 valitusta.

Tärkeä on tietysti huomata, että ensinnäkin osasto “muut” on vielä varsin suuri, yhteensä 106 valitusta. Tähän joukkoon osuu suuri määrä eri tyyppisiä hankintoja, joista ei helposti löydy yhteistä nimittäjää. Mukana on esimerkiksi erilaisia kaluste- ja tarvikehankintoja.

Sote-palvelut valituksen kohteena

Myös termi “sote” on varsin epätarkka. Sote-hankintoja koskevia valituksia oli vireillä 35 kappaletta. Tässä otannassa sillä on ymmärretty tarkoitettavan kaikkia terveydenhuollon osa-alueita sekä sosiaalipalveluja. Esimerkiksi terveydenhuolloksi on katsottu työterveyshuolto ja lääkkeiden annosjakopalvelut. Lisäksi luvussa on mukana myös terveydenhuoltoalan tavarahankinnat, kuten infuusiopumput. Sote-hankinnoista 85 prosenttia tehdyistä valituksista koski palveluja.

Sote-hankintoja on pitkään pidetty yhtenä vaikeimmista julkisten hankintojen alalajeista ja useammankin kuin kerran on jopa ehdotettu niiden jättämistä hankintalain ulkopuolelle. Miksi kyseessä on sitten “vaikea hankinta”? Ensinnäkin markkinaoikeuden oikeuskäytäntö on varsin tiukkaa, johtaen siihen, että tarjouspyyntö on laadittava mahdollisimman tarkasti. Tämä on vaikeaa, jos ei mahdotonta sote-hankinnoissa, joissa on usein kysymys ihmisten hoitamisesta tavalla tai toisella. Hankintayksiköt ovat vuosien aikana pinnistäneet mielikuvituksensa äärimmilleen keksiäkseen sellaisia vertailuperusteita, joilla tällaisia palveluita voitaisiin mitata, monet niistä on valitettavasti torpattu komeasti markkinaoikeudessa.

Lisäksi sote-hankinnassa on usein kysymys hyvin monesta liikkuvasta osasta: esimerkiksi lääkäripalvelujen hankinnoissa pitää ottaa huomioon tarjottavat tilat, lääkärien osaaminen ja vaikkapa asiakastyytyväisyys. Jokainen näistä olisi varmasti 20-sivuisen ohjekirjasen veroinen. Siinäpä yrität tehdä markkinaoikeuden vaatimaa mahdollisimman selkeätä, tasapuolista ja syrjimätöntä tarjouspyyntöä…

85 prosenttia IT-valituksista palveluita

IT-hankintoina on pidetty kaikkia “järjestelmähankintoja”, joissa on vähänkään viitattu johonkin tietotekniikkaan liittyvään. IT-hankintoja koskevia valituksia oli 31.12.2015 vireillä 35 kappaletta. Kuten yllä, myös IT-hankinnoista 85 prosenttia valituksista koski IT-palveluja.

Julkisissa IT-hankinnoissa liikkuvat isot rahat, lähemmäs kaksi miljardia euroa. Kuten sote-hankinnoissa, myös tässä ongelmana on varmaakin myös monimutkaisuus. Moni on tosin sitä mieltä, että IT-hankinnoista tehdään turhaan liian monimutkaisia, kuten käy ilmi esimerkiksi tästä Imagen jutusta.

Palveluista valitetaan eniten

Palveluhankinnat ovat selvästi suurimmassa osassa, kun tarkastellaan puhtaasti hankintalajeja, eli jakoa palveluihin, tavaroihin ja rakentamiseen.

Mielenkiintoista tässä on se, että Hilma-tietojen perusteella vuonna 2014 palveluhankintojen osuus kaikista Suomessa kynnysarvon ylittävistä hankinnoista on noin 44 prosenttia. Rakennusurakoiden osuus oli noin 23 prosenttia ja tavarahankintojen osuus noin 32 prosenttia. Ainakin parin viime vuoden ajan hankintalajien välinen suhde on pysynyt varsin samana. Luonnollisesti voisi siis olettaa, että markkinaoikeuteen päätyvät valitukset jakautuisivat samassa suhteessa. Tältä osin olettaisinkin, että palveluhankinnat ovat markkinaoikeudessa yliedustettuna eli niistä valitetaan enemmän kuin muista hankinnoista.

Tietenkin tässä pitää muistaa, että “palveluhankinta” on kyllä varsin epämääräinen käsite ja kattaa erittäin suuren joukon mitä eriskummallisimpia hankintoja. Siksi tästä jakaumasta ei kannata tehdä liian suuria päätelmiä. Myös EOS, eli ne hankinnat, joista ei voida päätellä varsinaista hankintalajia, on suuri.

Lopuksi tärkeä huomio: kyseessä on siis markkinaoikeuden vireillä olevien hankinta-asioiden tarkastelu. On siis mahdollista, että vuoden aikana on jo ehditty ratkaista valitus, joka on tullut vireille vuoden 2015 aikana. Vireillä olevien valitusten joukossa on myös neljä vuodelta 2014 edelleen vireillä olevaa hankintaa.

Kannattaako käyttää juristia?

Sitten vielä bonuskierros aiempaan postaukseen siitä, kannattaako julkisesta hankinnasta valittaa. Eli entä jos valittaa, kannattaako käyttää juristia?

Tämä kysymys on paljon vaikeampi ja olen parhaillaan tekemässä syvempää tutkimusta aiheesta. Markkinaoikeuden ratkaisujen perusteella on vaikeata päätellä, onko juristia käytetty valituksen tai vastauksen laatimiseen. Mutta tätä kirjoitusta varten lähdin siitä oletuksesta, että mikäli tuomitaan oikeudenkäyntikuluja, juristia on käytetty. Tämä ei ole mitenkään pätevä metodi, koska kuka tahansahan voi vaatia mitä tahansa oikeudenkäyntikuluiksi markkinaoikeudessa. Ja joskus markkinaoikeus on sillä päällä, että vaikka kuluja olisi vaadittu ja valitus menestyy, kuluja ei määrätä korvattavaksi. Mutta kokeillaan nyt edes:

Ylläolevassa kuviossa on huomioitu päätökset, jotka on tulkittu valittajan voitoksi (aina se ei tarkoita, että päätös kumotaan). Keltainen osa kuvaa tapauksia, joissa päätös on kumottu ja on tuomittu oikeudenkäyntikuluja. Punainen taas tarkoittaa, että päätös on kumottu, mutta ei ole tuomittu oikeudenkäyntikuluja. Vihreä on osasto “muut” eli esimerkiksi pelkät oikeudenkäyntikulut. Ylläolevan perusteella päättelisin siten, että markkinaoikeudessa kannattaa käyttää juristia, koska ainakin valittajan osalta tällöin on suurempi mahdollisuus saada päätös kumotuksi.

Kannattaako julkisesta hankinnasta valittaa markkinaoikeuteen?

Julkisia hankintoja koskeva “myytti” on, että valittaminen on helppoa ja riskitöntä. Hankintaprosessista valittaminen mielletään usein varsin pieneksi pahaksi, vaikka todellisuudessa prosessin kustannukset ovat valittajalle, hankintayksikölle ja tuomioistuimelle ja lopulta yhteiskunnalle merkittävät.

Siksi halusinkin tarkastella numeroiden valossa tätä hankintoihin liittyvää perusteesiä. Kannattaako oikeasti valittaa? Onko kysymys myytistä?

Juristin vastaus kysymykseen on: riippuu tilanteesta. Mutta jos katsotaan puhtaasti numeroiden valossa, valittajalla on merkittävästi suurempi todennäköisyys on hävitä kuin voittaa markkinaoikeudessa:

Kaikista vuoden 2015 valituksista vain 37 prosenttia menestyi. Tältä osin on hyvä huomata, että kysymys on oman määritelmän mukaisesta voitosta eli tämä ei tarkoita, että hankintapäätös olisi kumottu.

Markkinaoikeudessa kun on tyypillistä saada ns. Pyrrhoksen voittoja tai “nahkapäätöksiä” eli ratkaisuja, joissa hankintayksikön todetaan kyllä tehneen virheen, mutta hankintapäätöstä ei tällöin kumota. Tällöin ainoa asia, mitä valittaja saa, on kunnia ja “kohtuulliset” (lue: niin pienet että tuskin kattavat edes omia kulujasi) oikeudenkäyntikulukorvaukset. Mielestäni valituksen “kannattavuuden” kannalta on olennaista juuri se, että päätös saadaan nurin, jotta tarjouskilpailu saadaan uusiksi. Eli erotellaanpa nämä päätökset toisistaan todellisen “voittoprosentin” varmistamiseksi. Mikäli huomioidaan vain ne päätökset, joissa valituksen kohteena ollut hankintapäätös kumottiin, tilanne on vieläkin heikompi valittajan kannalta:

Ylläoleva on vielä aikamoinen yleistys vuoden hankinnoista. Yksi tapa tarkastella tätä on suodattaa hankintapäätökset ja niiden lopputulos markkinaoikeudessa arvon perusteella. Seuraavassa taulukossa on kuvattu hankintayksikön voittoprosentti suhteessa hankinnan arvoon:

Suomeksi sanottuna taulukko osoittaa, että mitä kalliimpi hankinta, sitä todennäköisempää on, että hankintayksikkö voittaa. Sinänsä tämä kuulostaa loogiselta, koska oletettavaa on, että suuremmassa hankinnassa valmisteluun käytetään enemmän aikaa ja resursseja kuin esimerkiksi pienempään hankintaan. Allaolevassa kaaviossa tämä näkyy vielä selvemmin:

Pienissä hankinnoissa eli alle 500.000 euron hankinnoissa voittomahdollisuudet ovat vielä aika hyvät, mutta tästä eteenpäin ero alkaa pienentyä hankintayksikön hyväksi. Noin kahden miljoonan euron hankinnan kohdalla tapahtuu jyrkähkö piikki hankintayksikön hyväksi, joka tasoittuu loppua kohden hieman.

Make your every shot count

Eli jos minulta kysytään, kannattako valittaa, vastaan, että numeroiden valossa ei kannata. Mutta eipä unohdeta sitä, että kysymyksessä on kuitenkin varsin vakava asia, sillä onhan tilanteita, joissa oikeasti loukataan jonkun osapuolen oikeusturvaa. Juristina minun on siten todettava, että valitusoikeutta on käytettävä, kun siihen on olemassa peruste. Eli valittaa pitää, mutta se ei kannata heppoisin perustein.

Tässä piilee juuri juristin ammattitaidon tärkein osapuoli: pitää tietää milloin valittaa ja milloin jättää valittamatta. Eli jutun yksityiskohtia tarkastelemalla pystyy hyvinkin päättelemään onko valituksella menestymisen mahdollisuuksia. Mutta sanoisin ylläolevan perusteella, että harkitsisin ehkä kahteen kertaan kalliista, monen miljoonan euron hankinnasta valittamista.

Ylläolevat tiedot perustuvat viime vuoden ratkaisuihin, eikä minulla ole tarkempaa dataa aiemmilta vuosilta (vielä).

Eli kysymys on myytistä

Otan nyt harvinaisen ei-juristimaisen mielipiteen ja toteaisin, että valittaminen ei kannata aina.  Se kannattaa vain tilanteissa, joissa juristi osaa tulkita oman kokemuksensa ja osaamisensa perusteella valituksen perusteet vahvoiksi.

Mistä alussa mainittu myytti sitten johtuu? Oma käsitykseni on se, että se juontaa juurensa ajoista ennen suurta hankintojen oikeusturvauudistusta, jossa säädettiin poikkeus yleiseen hallinto-oikeudelliseen periaatteeseen koskien oikeudenkäyntikuluja. Käytännössä siis oikeudenkäyntikuluriskiä kasvatettiin valittajan puolelta eli markkinaoikeus saattoi uudistuksen myötä tuomita valittajan maksamaan oikeudenkäyntikuluja aiempaa useammin. Ennen uudistusta oikeudenkäyntikulut hyvitettiin hakijalle (silloinen nimitys valittajalle) 34 prosentissa, kun taas hankintayksikölle kahdessa prosentissa ratkaisuista.

Eli valittajalla oli kahden prosentin riski joutua maksamaan oikeudenkäyntikulut. Tänä päivänä tuo riski on huomattavasti suurempi, eli on 41 prosentin mahdollisuus, että häviää ja joutuu maksamaan oikeudenkäyntikulut.

Ja entä paljonko maksetaan? Keskimäärin hankintayksiköt joutuvat korvaamaan noin 3968 euroa, kun taas valittajat joutuvat korvaamaan keskimäärin 2840 euroa. Valittajien luvussa on hyvä huomata, että siinä on mukana myös lausunnon antajan eli yleensä tarjouskilpailun voittajan oikeudenkäyntikulut.

Salon Hyötykäyttö Oy kaatoi eniten hankintoja vuonna 2015

Mikäli hankintayksikön vastapuolella on Suomen Terveystalo Oy tai Salon Hyötykäyttö Oy, on syytä olla varuillaan. Tekemäni tutkimuksen perusteella Salon Hyötykäyttö voitti eniten hankintariitoja vuonna 2015 Suomen Terveystalon ollessa hyvänä kakkosena.

Alla olevassa kuviossa on vuoden 2015 eniten markkinaoikeudessa voittaneet yritykset:

valittajat2bvoitot

Salon Hyötykäyttö Oy voitti erittäin mielenkiintoisen Lounaisen Suomen yhdyskuntajätteiden hyödyntämisen hankintarengasta koskevan valituksen. Yhtiö taas hävisi Rouskis Oy:tä koskevan sidosyksikköhankintoja koskevan valituksen. Hankintayksikköjen päätösten mukaan laskettuna näistä tulee yhteensä yhdeksän ratkaisua, joista Salon Hyötykäyttö Oy voitti viisi, voittoprosentin noustessa 55,5 prosenttiin. Euromääräisesti tässäkin tilanteessa Salon Hyötykäyttö Oy:n “kannatti valittaa”, koska valituksenalaisten hankintojen kokonaisarvo oli sata miljooonaa euroa. Oikeudenkäyntikuluja yhtiölle korvattiin 15.000 euron arvosta, kun taas yhtiö joutui maksamaan 8.000 euron arvosta oikeudenkäyntikuluja hankintayksiköille.

Suurimmat oikeudenkäyntikulut korvattiin yhteensä viime vuonna Martela Oy:jlle, jolle maksettiin yhteensä 17.000 euron edestä korvauksia kahdesta sen voittamasta ratkaisusta. Toisaalta taas Martela Oy joutui myös korvaamaan lähes 14.000 euron arvosta oikeudenkäyntikuluja yhdestä häviöstään.

Terveystalolla pelissä miljoonapotti

Markkinaoikeuden julkaistujen päätösten perusteella Suomen Terveystalo haastoi hankintayksikön eli kunnan tai kuntayhtymän markkinaoikeuteen kuusi kertaa vuoden 2015 aikana. Näistä kuudesta tapauksesta Suomen Terveystalo voitti neljä, eli voittoprosentti on varsin hyvä: 67 prosenttia, kun vuonna 2015 kaikista markkinaoikeuden ratkaisuista vain 37 prosenttia päätyi valittajan eli yrityksen hyväksi.

Suomen Terveystalolla oli myös hyvä syy riitauttaa kyseiset hankinnat, sillä yhteensä noiden riitautettujen hankinta-asioiden kokonaisarvo oli 69 miljoonaa euroa (kyseinen arvo on hankintayksikön ilmoittama pienin arvioitu kokonaisarvo). Suomen Terveystalon nostamissa jutuissa yhteenlaskettu tuomittujen uhkasakkojen määrä oli 170000 euroa.

Terveydenhuoltoalan yrityksistä Terveystalo oli omassa joukossaan. Näyttäisi siltä, että samalla alalla olevista yrityksistä muun muassa Med Group Oy teki yhden valituksen (häviö) ja Mediverkko kaksi (molemmat häviö) tekivät valituksia.

Strihl Scandinavialla tehokas prosentti

Kuten jo aiemmassa selvityksessä todettiin, vuonna 2015 hankintayksikkö oli varsin vahvoilla. Tämä näkyy myös yritysten tilastoissa, sillä vain kaksi yritystä ,Strihl Scandinavia AB ja Nextime Solutions Oy voittivat 75 prosenttia tehdyistä valituksista. Molemmat yritykset tekivät neljä valitusta ja voittivat kolme.

Yksikään toinen yritys ei yltänyt samoihin lukemiin. Merkittävää on myös se, että Strihl Scandinavia AB:n vireille saattamassa ratkaisussa MAO 3/15 markkinaoikeus määräsi hankintayksikön eli Imatran kaupungin maksamaan valtiolle myös seuraamusmaksua 20000 euroa. Tässä näyttäisi olevan kysymys vuoden ainoasta seuraamusmaksusta.

CGI Suomi Oy tehtaili eniten valituksia

Eniten valituksia tehtaili vuonna 2015 CGI Suomi Oy, joka valitti 13 hankintapäätöksestä. Näistä 12 kappaletta tuli Apotti-hankinnasta ja yksi Vantaan kaupungin SAP-järjestelmää koskevasta hankinnasta. CGI Suomi hävisi kaikki 13 kiistaansa. Samoin kävi kirjastojärjestelmähankinnoista valittaneelle Open Library Solutions Oy:lle sekä puolustusvoimien makuupussien suojapussien hankinnasta valittaneelle Dewellton Oylle: molemmat yhtiöt hävisivät markkinaoikeudessa seitsemän valitusta. Alla olevasta kuviosta näkyvät yritykset jotka valittivat eniten vuonna 2015:

valitusten2bm25c325a425c325a4r25c325a4

IT-yrityksistä parhaiten menestyi edellä mainittu Nextime Solutions Oy. Yhtiölle korvattiin 10.094 euron edestä oikeudenkäyntikuluja kolmesta voitostaan.
Kyseisessä selvityksessä ei ole voitu kattavasti selvittää valittajien kaikkia tytäryhtiörakenteita. Sen vuoksi on mahdollista, että joku yhtiö on ollut markkinaoikeudessa enemmänkin kuin mitä yllä on mainittu.

JIT 2015 ja vahingonkorvaus Osa I: Nyt tarkkana!

Ah, vahingonkorvausvastuun rajoittaminen sopimuksessa! Kyseessä on kohta, joka on takuuvarmasti keskustelunaihe juristien kesken sopimusta kuin sopimusta tehtäessä. IT-sopimuksissa sanoisin tämän olevan vielä aivan oma salatieteensä.

Vastuun rajoituslausekkeessa huolehditaan siitä kaikkein vaikemmasta tilanteesta, kun asiat menevät pahasti pieleen ja syntyy vahinkoa. Esimerkiksi toimittaja mokaa jossakin koodinpätkässä ja seurauksena ei ainoastaan toimitettava järjestelmä, vaan myös asiakkaan olemassaolevat järjestelmät saavat huutia. Tai kun asiakas teetättää oman osaamattomuutensa vuoksi työtä toimittajalla eikä suostu maksamaan. Vastuun rajoituksella tarkoitetaan sitä, että korvausvastuu tällaisessa tilanteessa rajoittuu johonkin tiettyyn määrään.

Sopimusneuvotteluissa vastuunrajoituksesta keskustelu voi lyhyessä ajassa osoittaa sen, minkälaisen kumppanin kanssa on sopimusta tekemässä. Mikäli korvausvastuuta pyritään rajoittamaan mahdollisimman tiukasti, voi vihiä siitä, että vahingon sattuessa osapuoli pyrkii “pakoilemaan” vastuustansa kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Hollantilaisten laajasti viljelemä ilmaisu “finger pointing excercise” kuvaa hyvin tilannetta: kummallakin osapuolella syyttävä sormi osoittaa toista osapuolta. Kumppanuussuhteessa tällainen ei ole toivottavaa.

Toisaalta taas, mikäli osapuoli hyväksyy “heittämällä” esimerkiksi miljoonien eurojen ylärajan korvauksille, voi kyse olla siitä, että osapuoli haluaa sopimussuhteeseen epätoivoisesti eikä ymmärrä mihin on ryhtymässä. Tällöin tosipaikassa miljoonien luvatuilla korvauksilla ei tee mitään, kun maksaja on konkurssissa ja kaikki osaajat maailmalla muissa projekteissa.

Oman kokemukseni perusteella voisi todeta, että mitä suurempi ja kansainvälisempi toimija, sen tarkemmin korvausvastuu pyritään rajamaan. Tämä johtuu pääosin siitä, että näillä toimijoilla on vahva juristiosaaminen alalta ja siten myös kyky neuvotella. Kansainväliset IT-konsulttitalot ovat tässä vielä aivan omaa luokkaansa, mutta siitä pitänee kirjoittaa joskus myöhemmin.

Korvausvastuu poikkeaa JIT 2007 ehdoista merkittävästi

JIT 2015 ehtojen 11 kohdassa käydään perusteellisesti läpi, mitä korvauksia maksetaan ja miten. Siinä todetaan, että aiheutuneesta vahingosta on maksettava korvaus (11 Kohta (1)). Kohdassa (2) todetaan korvausvastuun koskevan myös viivästyskorkoja, jolloin maksajan täytyy siis maksaa rajoituksen päälle vielä korot (muuten viivästyskorkoja ei voisi periä). Lisäksi kohdassa (5) todetaan, että ainoastaan välittömät vahingot korvataan, tietyin, kohdassa (6) mainitun poikkeuksin. Kohdassa (3) todetaan, että

(3) Sopimukseen perustuva sopijapuolen vahingonkorvausvelvollisuus toiselle sopijapuolelle on mahdolliset viivästys-, palvelutaso- tai muut sopimussakot tai hyvitykset mukaan lukien yhteensä enintään toimituksen kohteen kokonaishinta. Jos toimituksen kohteena on toistuvaismaksuna laskutettava tuote tai palvelu, vahingonkorvausvelvollisuus on mahdolliset viivästys-, palvelutaso- tai muut sopimussakot tai hyvitykset mukaan lukien yhteensä enintään toimituksen kohteen laskennallinen 12 kuukauden hinta.

Verrataanpa tätä aiempaan. JIT 2007 ehdoissa korvausvastuu oli rajoitettu eri tavalla, joidenkin mielestä “per tapahtuma”:

Tilaajalla on oikeus saada vahingonkorvausta viivästyksestä tai muusta toimittajan sopimusrikkomuksesta aiheutuneesta välittömästä vahingosta siltä osin kuin vahingon määrä ylittää maksettavan sopimussakon ja palveluista sovitut palvelutasosanktiot. Mikäli viivästys tai muu sopimusrikkomus ja siitä aiheutunut vahinko ei ole aiheutunut toimittajan tuottamuksellisesta toiminnasta, vahingonkorvauksen enimmäismäärä on 7,5 prosenttia rikkomuksen kohteena olevien tuotteiden tai palvelujen hinnasta tai jatkuvan palvelun laskennallisesta kahdentoista (12) kuukauden hinnasta. Jos vahinko on aiheutunut toimittajan tuottamuksellisesta toiminnasta, vahingonkorvauksen enimmäismäärä on rikkomuksen kohteena olevien tuotteiden tai palvelujen kokonaishinta tai jatkuvan palvelun laskennallinen kahdentoista (12) kuukauden hinta. Tilaajalla ei ole oikeutta saada korvausta välillisistä vahingoista.

En ole aivan varma siitä, oliko JIT 2007 ehtojen vastuunrajoitus tarkalleen sanottuna tapauskohtainen eli vastuunrajoitus kertautuisi joka kerta kun uusi vahinko syntyy. Oikeuskirjallisuudessa asia on tulkittu näin, mutta muotoilu ei mielestäni ole ollut selkeä. Esimerkiksi on hyvin tyypillistä englanninkielisissä sopimuksissa todeta nimenomaisesti “per event”, eli suomeksi käännettynä esimerkiksi “kultakin vahinkokerralta”. Tuota mainintaa “per event” ei ollut mainittu JIT 2007 ehtojen englanninkielisessä versiossa. JIT 2015 -ehdoissa vastuunrajoitus on tuotteen tai palvelun kokonaishinta tai toistuvaismaksuna tehtävistä palveluista 12 kuukauden laskennallinen hinta. Tapauskohtaista rajoitusta ei enää ole. Tämä on merkittävä ero, joka tosin käytännössä on varsin “akateeminen”. Aika harvoin osapuoli jatkaa sopimussuhdetta sellaisen osapuolen kanssa, joka aiheuttaa koko korvauskaton laajuisen vahingon. Eli kultakin vahinkokerralta aiheutuva korvausvastuu toteutuu käytännössä harvoin, mutta tietenkin kun se toteutuu, se on tarpeen.

Kuten JIT 2007 ehdoissa, sopimussakot sisältyvät korvausvastuun rajoitukseen. Harkitsisin kyllä vielä sitä, hyväksyisinkö asiakkaana moisen rajoituksen. Sopimussakkojen tehtävä ei mielestäni ole olla vahingonkorvaus. Monet toimittajat tosin pyrkivät rajoittamaan vastuunsa pelkästään sopimussakkoihin ja sekään ratkaisuna ei ole kestävä: joskus esimerkiksi palvelutasokorvaus voi olla viisi euroa, kun vahinko voi olla 500.000 euroa. Tällöin asiakkaalle jää käteen viisi euroa toimittajalta ja loput 499.995 on maksettava omasta taskusta. Onneksi JIT 2015 ehdot eivät mahdollista tällaista tilannetta.

Mielenkiintoista on se, että aiemmin ollut 7,5 prosentin “tuottamuksesta riippumaton” korvausvastuu on poistettu. En koskaan oikein päässyt jyvälle mitä tällä korvausvastuulla tarkoitettiin, ilmeisesti kyseessä oli jonkinlainen viivästymysmaksu. En ole kuullut sopimuskohtaan vedotun kertaakaan.

Hyvä lähtökohta, käytä harkiten

Ylläolevasta huolimatta pitäisin JIT 2015 -ehtojen 12 kuukauden rajoitus on varsin kohtuullisena. Mielenkiintoista siinä on kuitenkin mielestäni se, että rajoitus on sama molemmille osapuolille. Tämä on käytäntönä myös yleinen, mutta vaihtoehtona on myös suhteuttaa korvausvastuut osapuolten suoritusvelvollisuuksiin. Asiakkaalla on loppujen lopuksi varsin vähän velvollisuuksia sopimuksen täyttämisessä, suurimpana ja keskeisimpänä on laskun maksaminen. Sen sijaan itse projektin tai palvelun toteuttaminen on pääosin toimittajan harteilla. Tietenkin asiakkaan pitää olla mukana ohjaamassa, mutta varsinainen toteutus on toimittajan tehtävä. Siten mielestäni toimittajan suorituksessa on enemmän riskiä.

Tämän vuoksi vaihtoehtoinen yleinen käytäntö on suhteuttaa toimittajan vahingonkorvauksen rajoitus maksettuun korvaukseen esimerkiksi siten, että asiakkaan vastuu on 100 prosenttia, kun taas toimittajan vastuu on 150-300 prosenttia maksetusta kokonaiskorvauksesta. Tässä vaiheessa viimeistään toimittajien lakimiehet hyppäävät takajaloilleen. Suosittelisin silti tällaista lähestymistapaa myös JIT 2015 -ehtoja käyttävälle hankintayksikölle, varsinkin, jos kysymys on merkittävästä strategisesta hankkeesta. Ja miksi? Siksi, että JIT 2015 yleisten ehtojen mukaisessa sopimuksessa asiakas saa vain rahansa takaisin, jos homma menee pieleen. Ongelma voi olla kuitenkin siinä, että rahojen takaisin saaminen ei lämmitä, jos projekti on joka tapauksessa pakko toimittaa.

Mielestäni tässä korostuu juuri julkisten hankintojen luonne. Koska toimittaja valitaan tarjouskilpailun perusteella ja monesti tarjoaja sattuu olemaan se halvin, joku toinen toimittaja ei välttämättä pysty toimittamaan samaa projektia samaan hintaan. Tällöin asiakas jää vaikeaan asemaan: rahat saadaan takaisin, mutta ne eivät riitä uuteen projektiin. Ja miksi tämä olisi toimittajan ongelma? Koska alun perin toimittaja on luvannut suorittaa asiakkaalle tietyn työn tietyn hintaan. Asiakas on luottanut lupaukseen ja siten tehnyt esimerkiksi valmisteluja tämän lupauksen perusteella. Mikäli homma menee mönkään, asiakas joutuu järjestelemään asiat uudelleen, pahimmassa käyttämään myös muita alihankkijoita valmistelemaan asian puolestaan. Kaikesta tästä syntyy kustannuksia. Jos asiakas saa vain rahansa takaisin, tällöinkään korvaus ei riitä kattamaan uutta hankintaa, ellei satu käymään niin onnellisesti että uudessa tarjouskilpailussa löytyy entistä halvempi tarjous.

Käyttökelpoisuus vaarassa

Vastuunrajoituslausekkeesta viimeistään käy ilmi, että JIT 2015 ehtoja ei tulisi ottaa mukaan tarjouspyyntöön ilman tarkkaa, tapauskohtaista harkintaa. Tämä on myös niiden ongelma: JIT 2015 ehtojen käyttöön tarvitaan lähes aina juristia. Yleisten ehtojen paras teho taas on mielestäni juuri “yleisyydessä” eli siinä, että ne voisi suhteellisen huoletta lisätä tarjouspyynnön osaksi. Tämä etu on ehkä nyt menetetty.